—Souda sitten sinäkin.
Marjan avulla päästiin ensimmäisestä nivasta ja tultiin suvantoon, jossa soutu kävi helpommin. Juha luuli soutavansa, mutta airot läpsähtelivät veteen kuin tottumattomalta, epävuoroon.
… Minä ruhjoin sen raajarikoksi. Minkä tähden minä iskin siltä poikki käden ja jalan? Eihän se ollut sen syy, että toinen lähti mielellään sen matkaan … saattoi pyrkiäkin… Ei jätä sukunsa häntä kostamatta, Karjalan parasta. Vainot siitä nostetaan… Kiusana minä vain tulen hänelle olemaan tästä lähin niinkuin tähänkin asti. Pelkää, että minä hukutan hänet ja hänen lapsensa. Se tulee sitä yöt päivät vapisemaan… Ei tule enää ehyttä elämästä… Toivoi se, toivoi se minua kuolevaksi. Ja saahan minua toivoakin, joka tämmöisiä teen vimmoissani. Syyttömän ruhjoin, hänen lapsensa isän. Isä kuin isä. Sille sai lapsen, ei minulle, ei kai milloinkaan tahtonutkaan minulle—eipä ei… Mutta saahan se talon…
Venhe kolahti rantaan kosken alla. Marja nousi lapsen kanssa maihin, Juha jäi istumaan tuhdolle kuin siihen unohtuneena, airot vedessä … saahan ne talon. Ei suku saa sitä siltä pois, kun sillä on rintapeillinen. Kaisakin sen tietää… Jäi vielä se ylin vaaranlaki kaskeamatta… Ka, kun ahdistaa henkeä… Ei nämä täältä ehkä heimolaisensa taloa hävitä, hyvää käymäpaikkaa… Jaksan minä, jaksan minä heidät ehkä pyhään mennessä sinne soutaa, kunhan tässä vähän huokaan… Vaan jos olisi jäänytkin mieluummin tänne omaansa hoitamaan…
Juha nousi vaivalloisesti, oli kompastua astuessaan maihin, otti hattunsa, käänsi sen nurin ja joi sillä vettä; pani sen nurin päähänsä ja seisoi jonkin aikaa koskea tarkastellen. Sitten alkoi hän hitaasti selvitellä vetoköyttä venheen kokassa.
Marja istui ylempänä rannalla viihdytellen lasta, joka oli alkanut itkeä kääreensä sisässä.
—Mitä se itkee?
—En tiedä … itkisikö rintaa.
—Anna sille… Ka, anna sille sitten rintaa.
—Enhän minä…