Juha, jonka päähän löyly ja hyvä mieli ja juomansa yhä vain kihosi, nauroi ja sai Shemeikankin nauramaan. Mutta Marja oli äyskäisevinään:
—Sen kelvottomat!
—Nyt löylyä! huusi Shemeikka. Nyt löylyä, sorea emäntä!
—Vieläkö?
—Jo riittää!
Marja löi vielä, kerta kiellon päälle, vetäytyi sitten porstuaan, kuuli sinne kaikki, mitä miehet saunassa haastoivat vastainsa lätkinän lomassa.
—Annahan, kun minä kylvetän, puhui Juha. Rupea tuohon pitkäksesi. Löipä tiukan löylyn. Oikein rakkaasta kädestä. Kyllä se kitkan kiukaasta irti saa, kun vain tahtoo. On se, on se … en olisi luullut, että minä vanha ja vähän vaivainen saisin semmoisen nuoren ja pulskan.
—Ettehän te mikä vaivainen ole?
—Onnunhan minä vähän, kun karhu puri sääreen. Tuoss' on vielä hampaitten arvet, ja siitä on jänne poikki. Ei se kulkua haittaa. Eikä sitä paljon huomaakaan kuin säiden edellä.
—Ei vieras huomaa mitään.