—Olisi ehkä viileämpi maataksesi mi-minun aitassani…? Minä vaikka menen tallin ylisille.
Marja meni ulos. Näkyi menevän niinkuin olisi taas ollut vihassa jostakin. Näkyi menevän saunaan. Ja Juha meni tuoppeineen omaan aittaansa.
III.
On jo iso päivä, kun Shemeikka herää aitassaan. Selällään maaten, kädet niskan takana hän tarkastelee yösijaansa… Naisen aitta, lienee itsensä emännän. On olevinaan parhaita taloja tämä, mutta eivät isot ainakaan emännän kätköt. Kaksi sarkaista talvihametta ja yhtä monta kesäistä kotikutoista, yksi ainoa palttinapaita, muut piikkoa. Kimppu harmaita sukkia orrella riippumassa. Eipä ihme, että huikenivat silmänsä silkkihuiviin ja solkeen, äijän niinkuin hänen naisensakin. Suotta taisin tehdä kalliin lahjan, olisivat talonsa myyneet, jos en vähemmästä antanut. Vaan eipä Uhtuan Shemeikka ensi kertaa lahjaa naiselle antane. Eivät mahtuisi tämän aitan orsille kaikki silkit, jotka on annettu. Onhan hyvä, että on ystäviä tämänkin tien varressa… Se on sorea nainen, aivan unia itsestään näytti…
Yhtäkkiä kuului, niinkuin silloin, kun vikla lentoon lähtien ääneensä remahtaa, kuului laulahdus, tarhalta alkaen ja sieltä pihan yli tupaan tuoden ja taas tarhalle ja sieltä takaisin—oli Shemeikka kuullut heidän, naisien laulavan, vaan ei milloinkaan niin syvästä rinnasta, ei niin selvästi ja helposti kurkusta kumpuavan. Oli, kuin olisi ollut laulajassa iloa ja riemua niin, ettei itseensä enää mahtunut. Heidän laulustaan aina kuulee, mitä eivät muuten anna tietää. Vaan eipä ole monesti sattunut mikä eilen: ei edes huudahtanut, vaikka lyövänsä pelkäsin… Antoi heti paikalla itsensä morsiameksi pukea. Vapisi, vaikka koetti olla. Olisi se pian saatavissa, kun vain viitsisi. Vaan johan sinun sukuasi, Shemeikka, yhden miehen osaksi juoksentelee vierasten talojen tanhuvilla, mikäpä omillasikin. Ei aavisteta, isät, kenen poikia polvillaan keikutellaan. Olisiko hänellekin, hyvälle miehelle, tässä se ilo toimitettava? Se se on kaikista hupaisinta ja hulluinta, kun vuoden päästä taloon tulee ja siellä lennätetään oma poika partaa repimään.
Hän nauroi puoleksi auenneella, äänettömällä suulla, ja veri kihahti. Hän sysäsi jalallaan auki oven ja näki Marjan maitopyttyä kantaen notkuttelevan tupaan. Sillä on ryhti kuin parhaalla pajarin tyttärellä, on sillä!
Marja siivilöi maitoa pöydän päässä, kun Shemeikka tuli tupaan. Käsi kaarena korkealla, kun kauhalla maitoa siivilään hulahutti. Kohisi maito, sitten lirisi, kohisi taas ja taas lirisi, käden kaaren noustessa ja laskiessa.
—Huomenta, emäntä.
—Ka, huomenta, vieras.
Ei väistänyt Marja katsetta. Vastasi siihen pitkästi, niinkuin uhalla.
Oli sunnuntaiasussa, harteilla Shemeikan silkki ja rinnassa solki.