—Vieläkö isäntä nukkuu? kysyio Shemeikka.
—Vai nukkuu! Meni jo ennen auringon nousua lahnan kutuun. Käski sanoa pitkännukkujalle, että kun nousee, ei saa päästää pois ennenkuin hän tulee … vaikka iltaan viipyisi.
Shemeikka jäi seisomaan, seuraillen Marjaa silmillään, huulilla hymy. Kun Marja oli maidon siivilöinyt, nouti hän pienen tuopin, täytti sen ja pyysi vieraan ottamaan. Shemeikka vain hymyili. Marja kysyi, hymähtäen hänkin, pitikö vieras köyhän talon tarjousta halpana, koska ei kelvannut?
—Et taaskaan, emäntä, tunne Karjalan tapoja. Meillä ei vieras milloinkaan ota itse, emäntä hänen käteensä kiidättää kaiken, mitä tarjoo. Tuulispäänä jo ovensuuhun vastaan lennätetään.
—Saahan tämän lennättää!—ja Marja tempasi pöydältä haarikan ja vei sen
Shemeikalle. Shemeikka nosti sen huulilleen.
—Antaja meillä odottaa, kunnes vieras on maljansa pohjaan tyhjentänyt.
—Kaikkiko täytyy tehdä niinkuin siellä? nauroi Marja.
—Kaikki, sanoi Shemeikka totisesti ja mulautti silmiään tuopin laidan yli.
—Eikö olisi parempi niin, että maassa maan tavalla?
—Ei, sanoi Shemeikka totisesti yhtä ja teennäisen juhlallisesti ja ojensi Marjalle tuopin.—Marja nauroi katketakseen sen kujeille, viedessään tuoppia takaisin pöydälle.