Hän otti ruokahuoneesta kannikan mukaansa ja lähti rantaan, kahmaisi nuottikodasta verkkoja kainaloonsa ja työnsi venheen vesille.
Nähdessään Juhan tulevan oli Marja tuntenut, että hänen olisi pitänyt sanoa jokin ystävällinen sana. Mutta se tarttui kurkkuun kuin kuiva, pettuinen pala. Ja sisu kirkui: tämmöistä tämä on … eikä tämä tästä enää muutu! Enkä minä voi sille mitään! Enkä minä jaksa olla toisin kuin olen! En, vaikka pitäisi minun muuten koskeen mennä! Enkä minä saa sille olluksi hyvänä, vaikka koirana sitä silmänsä kerjätköön.
Sillä minkä minä sille mahdan, että on minusta kuin kurnuttava sammakko ja minä itse samanlainen?—No, en sano, en sano vasta mitään, en suutani avaa! Mutta mikä käski hänen lähentelemään? Ja olisi tyytynyt siihen, että sai piikanaan pitää—miksi tarvitsi hänen minut pappilaan houkutella?
Hän lypsi mielensä kuohua maidon kuohuna raintaan polviensa välissä, kun kuuli äänen takanaan ja näki vieraan, pitkän, kähäräpartaisen miehen seisovan tarha-aidan nojassa ja sanovan iloisella, soinnahtavalla, miehekkäällä äänellä:
—Hei, tyttö, annetahanko talossa yösijaa, annetahanko kylyn löylyä matkamiehelle?
II.
Kun Juha palasi verkkoja laskemasta, näki hän saunan lämminneen ja vedet kannetuiksi, ja olkikuvon oven edessä pystyssä lauteille vietäväksi. Ei oltu moniin aikoihin saunan lauteita oljitettu! Se on leppynyt! Se tietää, että se on mieluista minulle. On vastatkin tehnyt ja pannut vierekkäin porstuan penkille. On totta tosiaan sitonut ne minun tuomistani vastaksista. Toisen itselleen toisen minulle! Tulee ehkä itse saunottamaan eikä lähetäkään Kaisaa. Istutaan yhdessä illalliselle … ei pane säppiin aittansa ovea.
Oli kuin uusi Juhalle hänen talonsa. Niinkuin olisi koko maailma rusottanut, niinkuin rusottaa äsken pimeä ja kylmä pirtti takkatulen liekkiin leimahtaessa: tuolla pirtit, porstua välissä, tuolla aitat, pienin, keskimmäinen ja suurin, tuolla talli ja navetta ja lato, kuja välissä, ja tallin ja navetan aukossa tarha, jossa kellot kalahteli lehmäin märehtiessä, ja siisti pihamaa ja takana hongikkomäki! Enkö sittenkään olisi tuota turhaan Marjalle rakentanut? Jospa se sittenkään ei sitä viero, on ehkä siitä taas hyvilläänkin—koska on olkikupo ovella ja vastat porstuan penkillä. Ei nyt entisistä mitään … kuka tässä aina voi kaikki sanansa punnita! Ja Juha oli aivan varma siitä, että kaikki taas oli hyvin, kun näki Marjan tulevan tuvasta, ei enää työryysyissään, vaan pyhävaatteissaan niinkuin vierasta vastaan. Ja eikö tulekin vastaan? On ensin aittaan menossa, mutta pyörähtää rantapolulle ja rientää ihan rientämällä luo niinkuin olisi ihastunut, että jopahan tulit, Juha!
—Siellä on ne tervamiehet tuvassa sinua odottamassa, puhui Marja, hehku poskilla, silmissä puuhakkaan ilme,—mutta elä millään muotoa suostu heidän tuumiinsa! Niillä on jokin paha mielessä Karjalan miehiä vastaan.—Eikä ollut Marjan silmissä enää jälkeäkään siitä ilmeestä, mikä niissä äsken tarhalla oli ollut.
Tuvassa istui joitakin mustia, nokisia, tervaisia jätkiä, jotka kesäkaudet rantamaiden talonpojille sysiä ja tervoja polttivat mäntykankailta kahden puolen vedenjakajaa. Tuttuja miehiä Juhaan, jonka talosta kävivät leipävaransa noutamassa, talvikaudet pyyntimiehinä ja poronvarkaina aina Lapin rajoilla asti kierrellen: mitä lienevät olleen puolisissejä, mutta pyrkivät aina olemaan hyvissä väleissä Juhan kanssa. Jotakin heillä nyt lienee erikoista mielessä, koska istuvat alta kulmainsa katsellen ja housunkauluksiaan kohottelevat ja jalkateriään lattiaan viputtavat…