—Kun ei ole parempaa nähnyt, ei osaa kaivatakaan.
—Lähde kanssani Karjalaan hupailemaan!
Marja katsahti säpsähtäen ylös, mutta sitten taas alas.
—Ja mitä minä siellä?
Silloin tuli kiihkeä, tiukka, ahdistava kysymys:
—Ja mitä sinä täällä—tässä surkeassa maassa—semmoinen kuin sinä?
—Ja mikä tällä maalla vikana? Ja lieneeköpä muuallakaan parempi?
—He huonosti täällä naisensa hoitavat. Ei meillä niinkuin täällä niskaansa työn teolla köyristetä, ei meillä silmiänsä riihen kitkussa soaista, ei meillä kaskessa kasvojansa noeta, ei meillä selkäänsä käsikivissä katkota. Talon nuorikot täällä kuin orja-akat meillä, köyryniskat, tihrusilmät, riippurinnat, pystymahat, kuin takkuiset, kesäiset koirat—et sinä, emäntä, ihme ja kumma, vielä semmoinen, mutta pian sinustakin semmoisen tekevät. Pian puna poskiltasi putoo, pian kiilto silmistäsi katoo.
—Entäpä katookin—kenellepä siitä lie vahinkoa?
—Kyllä sen tiedät kenelle.