Siihen meni Juhan ilo. Marjan kasvot olivat jäykistyneet ja suu väännähtänyt katkeraan kaareen.
—Odottakoon, ei tästä nyt joudeta, oli Juha sanovinaan välinpitämättömästi.
—Parasta kun haet heti, haettavahan se on kuitenkin … muuten ehkä minua syyttää.
—Olkoon siellä.
Mutta hetken päästä hän kuitenkin lähti, sytytettyään ensin tulen rannalle merkiksi siitä, että kutsu oli huomattu.
Marja liikkui kiivaasti verkkoineen niinkuin olisi ollut vihassa niille, raastoi kalat irti rihmojakin katkoen…
—Ei ole anoppi mielivieras miniälle? sanoi Shemeikka yhä aitaan nojaten.
—Jos tekisin niinkuin tehtävä olisi, tuohon heittäisin heidän talonsa. Tuskin rannasta nousee, niin jo alkaa eikä lakkaa ennenkuin on haukkunut äänensä painuksiin ja vielä sittenkin kähäjää.
—Mistä se haukkuu?
—Vein muka suuresta suvusta heidän parhaansa … oli liian hyvä minulle.