—Liian hyvä sinulle? Kuka?
—Juha.
Shemeikka puhkesi sieltä aitansa takaa lyhyeen pilkalliseen nauruun, ja
Marja antoi hänen nauraa.
Marja on päästellyt kalat ja virittänyt verkot kuivamaan, on lähettänyt piian koskirantaan, toiselle puolelle talon, noutamaan liossa olevia kala-astioita, ja itse istuu hän nuottakodan kupeella kivellä ja siivoo kaloja. Suomustaa, puhkoo, huhtaisee ja heittää vasuun. Kalan siivottuaan tarttuu toiseen, raastaa kuin vihassa… Mitä minä tässä enää? Hoitakoot itse talonsa, äiti ja poika! Jos olisi Juha mies, pois käännyttäisi kiusanhengen. Kun tietää, ettei anna minulle yön lepoa, ei päivän rauhaa. Mutta eipähän, vaikka olen sitä häneltä pyytänyt. Joka kesä antaa tänne tulla. Pelkää syöjätärtä, ei uskalla sanoa vastaista sanaa. »Kärsi häntä, kärsi häntä vielä vähän.» Vaan onko minun pakko sitä kärsiä, että aina äitiänikin solvaa? … teen kerran semmoisen pystyn, että…
Shemeikka liikkui tuvan edessä. Näkyi laittavan laukkuaan… Lähtee jo hänkin… Tulleeko hyvästillekään, tyhjän puhuja, pilan tekijä. Mahtoi antaa olla niiden puheiden puhumatta.
Marja siivoo kaloja päätään nostamatta, huivi silmillä, mutta kuulee lähestyttävän, askel askeleelta. Nyt se on ihan takana, nyt kiertää eteen ja istuu kivelle vastapäätä. Marja näkee hänen jalkansa polvia myöten ja polvien välissä kädet, sirot ja sulavat; ja näkee omat sierettyneet sormensa ja suomujen pärskinän.
—Joko sitten lähdemme? kysyy Shemeikka.
—Minnekä?
—Karjalaan, niinkuin oli puhe.
—Minkä tähden sinä sitä taas minulle puhut?