—Sentähden, että sinä olet minun.
—Minkä tähden minä olisin sinun enemmän kuin muidenkaan?
—Sentähden, että minä tahdon.
Hän on kumartunut melkein kiinni Marjaan.
—Sentähden, että sinä tahdot? sanoo Marja yhä huivinsa sisästä.
—Ja sentähden, että sinä itsekin tahdot. Elä pärskytä.—Hän tarttuu
Marjaa käteen, puristaa sitä niin, että veitsi putoaa siivuulaudalle.
—Elä, Shemeikka—päästä—
—Tuletko?
Marja koettaa irtautua, mutta ei pääse. Vasta kun hän herkeää riuhtomasta, hellittää Shemeikka. Marja on noussut, mutta vaipuu taas takaisin niinkuin hänen päätänsä huimaisi.
—Minähän olen toisen, hän melkein kuiskaa, silmissä avuton, säikähtynyt, kuin armoa anova ilme.