Juha riensi ulos. Ei ollut itkijä Marja, vaan Kaisa, joka voihkien vaipui rappujen eteen, sydänalaansa painaen, saamatta sanaa suustaan.
—Mikä sinun tuli?
—Juoskaa koskelle apuun!
—Menikö Marja koskeen? kiljahti Juha.
—Kun se Karjalan mies—kunse—vei—emännän.
—Mitenkä vei? Missä?
—Nyt, nyt—ihan ikään—minä näin—
—Mitä näit?
—Tempasi venheeseensä.
Enempää ei tyttö saanut sitä selitetyksi, kättään huiskuttaessaan ja taas itkuun purskahtaessaan.