—Mutta sen minä sanon ja sen saat uskoa,—että jos tästä ei sopua synny—ja jos vielä kerran Marjan metsään ajat,—niin venheeseen sinut istutan ja soudun takaisin,—ja vaikka—vaikka koko Huutoniemen polttaisit, en tule sinua sieltä toista kertaa hakemaan.
Äiti tiesi, että se oli vain uhkaus, monta kertaa ennen sanottu ja kuultu.
—Jos sinä jonkun tahdot venheeseen istuttaa, niin istuta hänet, ja anna mennä Rajakoskesta alas. Silloin teet sen, mikä olisi pitänyt tehdäksesi jo aikoja sitten. Lähetä narttu omain koirainsa luo, niin ei sieltä niitä enää tänne kerää. Kyllä tiedetään! Vai ryssäin kievari tästä nyt tulee! Sitä olen odottanutkin. Onpa ihme, ettei jo ennen. Vaan satuinpa parhaaseen aikaan, ja paraspa sinulle sattuikin, kun Shemeikan poika!
—Shemeikan?
—Shemeikka Shemeikan poika! huusi eukko. Isäsi tappajan! Pikku velivainajasi kärventäjän! Sen poikaa täällä sinulla suojelutti, jonka isä sinun isäsi seinään seivästi ja sen tehtyään lapsen kätkyestä palavaan uuniin nakkasi. Sen teki ja sen sukuja täällä suojelee akkasi, joka lienee itsekin samaa ja onkin!
—Mistä te sen tiedätte, että se oli Shemeikan poika?
—Itse sen minulle juuri mennessään ilkkuen huusi.
—Kuka siellä itkee ja voivottaa? kysyi Juha yhtäkkiä kuulostaen.
Kuului juoksun jytinää ja yhä lähenevää itkua ja voivotusta.
—Marjako siellä itkee?