—Elkää äitiäni häväiskö!
—Häpäisen! Häpäisen sekä äidin että tytön—häpäisen aina ja iankaikkisesti—haudassanikin sinua häpäisen, joka veit minulta parhaan poikani—mahdoit mennä, mahdoit antaa itsesi viedä—voi, kuinka minä olisin ollut iloinen, jos olisit mennyt—kuka se oli, joka muka olisi semmoisen vienyt ja jolle tämä muka ei lähtenyt?
—Uhtuan Shemeikka! huusi Marja anoppinsa nenän alla ilkahtaen, keikahti, pyörähti ja meni.
Portailla tuli Juha vastaan. Törmäsivät yhteen, olivat kaataa toisensa kumoon.
—Minne sinä sillä tavalla juokset?
—Äitiäsi pakoon! huusi Marja mennessään.
—Marja! huusi Juha hänen jälkeensä, mutta Marja katosi jo tuvan nurkan taa, silmissä kylmä, pistävä, viiltävä katse, joka tunki Juhaan, niinkuin olisi veitsi rinnasta isketty aina selkäytimeen asti.
Raskain askelin astui Juha tupaan ja istahti penkille soudusta uupuneena, hikikarpaloita otsaltaan pyyhkien.
—Etpähän totellut, äiti, vaikka lupasit, sanoi hän alakuloisesti. Tuskin pihaan pääsit, niin jo riidan rakensit. Jo sen rantaan kuulin, eihän tästä elämästä taas mitään tule enemmän kuin ennenkään.
Äiti tuhkaisi vain pilkallisen hymähdyksen. Mutta silloin Juha vimmastui ja kimmahti ylös ja löi lakkinsa pöytään ja huusi niin, kuin olisi samalla itkenyt: