—Sentähden se ei käy … ei mitenkään minun puolestani.
—Eipä ei … vai ei?
Vai ei tullut apua täältäkään. Sitten ei sitä tule muualtakaan.
Juhan täytti sanomaton, huikaiseva murhe, niinkuin olisi tahtonut tainnoksiin uuvuttaa. Taisi käydä niin, ettei enää näe Marjaa elävin silmin. Niinkö pitikin käydä? Sentähdenkö, että on pidettävä rauha valtakuntien välillä? Milloinka niitä on ennen semmoisia kysytty? Ja kysyikö Karjalan rosvo?
—Ajattelin, että olisi tämä yhteinen asia, koko pitäjän yhteinen.
—Kyllä, kyllä, mutta—
Juha istui vielä siinä, vaikka olisi kai jo ollut lähdettävä. Ei puhuttu enää mitään. Rovasti istui tuolissaan ja katseli ulos.
—Sitten pitänee minun lähteä sinne yksin, sanoi hän.
—Vaan jos sille tiellesi jäät.
—Vaikka jäisinkin, mutta koettaa täytyy.