—Ei nyt sentään kannata panna henkeään hukkaan menemään.
—Jos en saa Marjaa takaisin … niin vaikka menköönkin.
—Onko niin rakas?
—Niin on rakas, rovasti.
Hänen silmänsä paloi; syvä, sininen, lauhkea silmän pohja paloi hehkuen tuuheiden kulmien alla.
—Rovasti tietää sen … jos olisi itselleen niin käynyt.
Rovasti heltyi.
—Kyllä minä sen … kyllähän … ja olisinhan auttanut, Juha saa uskoa, että olisin auttanut, jos olisin voinut. Mutta Juha ymmärtää, että esivallan käskyä vastaan ei voi asettua.
—Eipä ei…
Juhalle tuli kiire pois, liikutustaan pakoon, leukansa järinää salatakseen.—Eipä ei, eipä ei!—hän uskoi sen, mitä rovasti oli sanonut. Eihän toki mitenkä, kun oli kielto kuninkaalta. Oli kai, oli kai. Mitäpäs se olisi sitä muuten sanonut, jos ei olisi ollut.