Saanko minäkin kerran maailmassa valvoa mieleiseni ääressä? Odottaa hänen heräämistään? Kun nukkuisi oikein levätäkseen. Kuinka oli koskessa kaunis, kuin suuri haltija usvaisena iltana! Tuli ottamaan, niinkuin ilmassa lennättäen tähän toi. Minne aikonee tästä viedä? Ottaako vielä edemmäkin, vai tähänkö jättää? Tehköön, mitä tekee! Vaikka tähän jättäköön, vaikka haihtukoon kuin haltija ilmaan! En sure, vaikka nyt samassa pitäisi koskeen menemäni.
Shemeikka liikahti venheessään, ei herännyt, käänsihe vain toiselle kyljelleen.
Vaan ehkäpä en tarvitsekaan enää koskeen? Ehkei olekaan tämä vielä lopussa? Nyt vasta ehkä oikein alkaakin. Häntä aina odotin, tulijata, ottajatani—tulipahan, ottipahan.
Tässäkö nyt keitän, missä keittänenkin—hänen vieressään valvoen? Tässä, ihan uudessa ja entistä kuitenkin niin lähellä, että jos tulen tuohon kuuseen panisin, ne sinne sen näkisivät. Sytyttäisinkö, että pitäisi tulla karkuria hakemaan, vaatimaan »omaansa» pois? Tulisipahan! koettaisipahan! »Ei se sinun omasi ole enää!» huutaisi sille Shemeikka. Syntyisi tappelu. Olisi tuota soma nähdä. Marjalle tuli kuin ilon raivo rintaan sitä kuvitellessa. Ei Shemeikka viitsisi siltä rähjältä henkeä ottaa, tarttuisi vain käsipuoleen ja pyörähyttäisi kenkkajalkaa niin, että koskeen singahtaisi. Se menisi alas, milloin selällään, milloin mahallaan—räpiköiden vuoroin käsillä, vuoroin jaloilla, toisessa kenkä, toinen paljaana—kolin kolia koskea alas.—Mutta olkoon siellä, mitä minä hänestä enää…
Marja nosti tulelta tuohisen, jossa kalakeitto oli valmis, peitti sen vaatteella ja hiipi venheelle, jossa Shemeikka nukkui. Kasvoja, joiden päälle Marja oli levittänyt liinasen sääskien suojaksi, hän ei nähnyt, mutta näki rinnan, leveän, korkean ja kaarevan, joka hiljaa nousi ja laski; näki solakat jäsenet—ja olisi tehnyt mielensä niitä kädellään hivellä, jos ei pelännyt unta häiritsevänsä. Hiveli niitä ajatuksissaan, kaukaa, kuvitelluin liikkein.
Löytäisinkö hänelle vielä jotakin hyvää kalakeiton mausteeksi, kun herää? Hän poistui syvemmäksi saarelle. Se oli keskellä koskea, kahden yhtä kovasti kuohuvan haaran välissä. Rantojaan myöten se kasvoi koivuja ja leppiä; keskeltä oli vähän korkeampi, siinä oli kallio, kallion päällä suopyörylä, joka oli keltaisenaan lakkoja. Kivien lomassa oli alempana vatukko. Saarta kierrellessään löysi Marja vielä herukkapensaan ihan lähellä tulisijaa… »Liekö täällä kukaan koskaan ennen meitä käynyt? Tänne se minut toi. Kai se on täällä ennenkin käynyt, koska tänne osasi laskea. Toi tuttuun paikkaan! Mutta että se minut otti! Että se minusta huoli! Mikä minä olen? Suvuton, nimetön mierolainen, joka en kelvannut muille kuin sille vanhalle, puolivaivaiselle. Olenko minäkin jotakin? Ensi kerralla kun näki, jo otti. Niin puhui, niin houkutteli, suuttui, kun kuuli, etten välitä. Enkö ole nyt kuin kuninkaanpojan, maankuulun, Karjalan komeimman! Uljaaseen taloonsa vie, hyvän anopin antaa.»
Marikkoja kierrellen kosken saaressa, kallioiden välissä, jonne pauhu ei välistä kuulunut ollenkaan, välistä kuului kaukaa kuin monien metsien takaa, hän vähitellen poimi tuokkosensa täyteen, rinnassa onnen rauha, huulilla sen hymy.
VI.
Shemeikka oli herännyt, reväissyt silmiltään huivin—missä olen? mitä on tapahtunut?—Silloin muistaa hän kaiken…
Olenko taas ollut mieletön? Olenko taas tehnyt järjettömän teon? Tästä vielä sodat syttyy, vainot nousee. Roskajuttu. Mitä minä siitä toisen akasta? Olisin antanut olla. Minnekä minä sen nyt panen? Kotiinko vien—vai takaisinko käännytän? Tarrautuu kiinni ja alkaa ulista ja itkeä. Kun oman etunsa ymmärtäisi, niin itse pyytäisi sauvomaan maihin. Kyllä se siitä rantaa myöten vielä kotiinsa osaisi. Sanoisi olleensa lehmän haussa ja eksyneensä, niin eivät mitään tietäisi. Ei siellä kukaan meidän lähtöämme nähnyt.