—En ole.
—Sinulla oli, rakas, kova ottelu koskessa … minä vain mukavasti venheen pohjalla viruin. Laitan sinulle vuoteen venheen kokkaan.
—Laitatko?—Laita samalla itsellesikin.
—En kuin sinulle … että oikein saisit levätä rauhassa, rakas.
—Laitahan sitten.
* * * * *
Shemeikka nukkuu venheen kokassa. Marja on koristanut sen kuin häävuoteeksi, pistellyt lehviä laidan ja varppeen väliin. Shemeikka nukkuu kuin lehtimajassa. Itse istuu Marja rannan kivellä ja ajattelee: kun olisi vesillä Shemeikan vene, niin keinuttaisin häntä kuin lasta.
Hän on tehnyt tulen kahden kiven väliin. Hänellä on tuohinen tulella ja tuon tuostakin hän kohentaa tulta ja varvuilla hämmentää.
Hänen on hyvä olla, lämmin ja ihana; hän sulkee välistä silmänsä sitä paremmin tunteakseen. Hän tuntee lämpimästä väräjävänsä, ulkoa ja sisältä, ensi kerran elämässään. Missä lienen? Miten olen tänne joutunut? Kuka lienee tuo, joka minut tänne toi?—Vaan olinpa missä hyvänsä, olipa miten hyvänsä, kuka hyvänsä tuo—kunhan vain ei ole mitään sitä, mikä oli ennen. Eikä sitä olekaan. Se on kuin poikki, katkaistu, minä olen irti … ei mikään minua enää pidätä.
On, kuin ei milloinkaan olisi voinutkaan olla maailmassa muuta kuin tuohinen tuossa, jossa hänen Shemeikalle pyytämänsä kalat kiehuvat, ja tämä sari tässä koskessa. Se, mikä on siellä, missä lienee, se ei häneen kuulu. Syyttäkööt! En minä ole heille mitään velkaa. Olen minä heille elatukseni moninkertaisesti maksanut.