—Miksi sinun silmäsi minulle nauraa? kysyi Marja
—Ei se naura, vaan iloitsee.
—Miksi? Sano, miksi?
—On, kuin et olisi koskaan ennen ketään halannut.
—En olekaan … en ole koskaan ennen tiennyt…
—Mitä et ole tiennyt?
—Että tämmöistä on.
—En minäkään.
Mutta hän valehteli. Ei ollut Marja hänen ensimmäisensä. Tuntui jo kovalta Marjan käsivarsi hänen päänsä alla. Hän olisi tahtonut olla yksin.
—Olet väsynyt, sanoi Marja hellästi.