—Tulet toki mukaani, Marja!
—Ethän tahdo?
—Minä tahdon.
—Tahdotko? Sano, Shemeikka, ihanko totta tahdot? kuiskasi Marja hänen kaulaansa ripustautuen.
—En väkisin vie … mutta jos mielelläsi tulet.
—Mielellänihän minä äskenkin tulin—vai luulitko väkisin vieneesi?—
Sinä! Sano!
Silloin Shemeikka veti hänet vierelleen. Marja purskahti itkuun sitä iloaan, ettei tarvinnut koskeen hypätä—jonka olisi tehnyt, jos Shemeikka olisi hänet siihen hylännyt.
Yhtä ainoata huumausta ja sen hurmausta oli ollut lähtö kotoa, koski ja suvantosaari—kuin unta oli nyt taas soutelu pitkin polveilevia virtoja, keskitse milloin kalliorantojen, milloin veteen kaatuneiden kelohonkien—viilettely lehtipurjeessa halki soikulaisten selkien, joiden nimiä ei tiennyt eikä kysynyt. Milloin oli Marja kokassa soutamassa, milloin Shemeikka, mutta aina silmä silmässä, katse katseessa, hymy hymyä houkuttelemassa, hellä sana aina päättämässä iloiset puheet:—»Oletko minun?»—»Elä kysy!»—»Onko hyvä?»—»Kysyt, vaikka tiedät.»—Ja kun ei puhuttu, vaan äänettöminä soudettiin, ei Marja päästänyt ajatuksiaan edemmä laineen viriä, jonka venhe teki veteen: missä se jälleen haihtui, siinä haihtui entinen elämä, missä se kokassa kohahteli, siinä kohahteli uusi, eikä hän tahtonut koettaakaan sitä edempää kuunnella.—»Oletko minun, Marja?»—»Elä kysy.»—»Sanohan kuitenkin.»—»Tiedäthän sen, Shemeikka.»—Ja samaa unta oli yhä maihin nousut, kulku soiden poikki ja kävely pitkin hiekkaisia harjuja honkien alla uusiin vesiin, missä oli lahdelmissa aina uusia venheitä kuin matkanhaltijain heille varta vasten kätkemiä. Oli heille nuotiopuu hakattu ja lehdesvuode havumajan katon alla valmis, mihin sattuivatkin yöpymään… Kuka lie ne tehnyt? Shemeikka vain hymähti, kun Marja sitä kysyi.
—Heitäte kokkaan lepäämään, sanoi Shemeikka kuohuvan pitkän kosken alla, monennenko, siitä ei ollut Marja enää osannut pitää lukua.— Heitäte nyt! Vedä silmillesi liina.
Ja Marja tunsi venheen nytkähtelevän huoparien voimakkaista työntelyistä, kuuli kokan loksattavan heikon vastatuulen virilaineita vastaan—huopaus hiljeni, venhe suhahti pehmoiseen hiekkaan, mutta ennenkuin Marja ehti vetää liinan pois silmiltään ja nousta, tunsi hän käden häntä nostavan polvien taipeesta ja selän takaa toisen käden, ja seisovansa rannalla.