—Jotta tulisit, niinkuin lähdit, sanoi Shemeikka.
—Missä me ollaan?
—Perillä.
Marja näki valoisan, hiekkaisen rannan, vähän ylempänä vihreän nurmen, nurmen takana solkisen koivumetsän, koivumetsän takana korkean kallioisen vaaran. Nurmikon laidassa, riippuoksaisen, kyhmyisen koivun alla oli huone, pyöreistä hongista kyhätty.
—Uskottelin sinua—ei ollutkaan taloni tätä isompi.
Ei saanut Marja sanotuksi muuta kuin hellän ihastuneen:
—Voi sinua, Shemeikka!
Hänen mieltään huikaisi, veti kyyneleen silmään, harsoon maailman ja elämän. Silmä itki, sydän iloitsi tietämättä kumpikaan mistä. Sillä somempaa, sievempää ei voinut missään olla.
—Uskottelin sinua, Marja, on vainenkin minulla talo toinenkin kuin tämä. Jos sinne halunnet, menemme? Jos tähän tyytynet, jäämme?
—Jäämme.