—Mutta minun täytyy kotonakin käydä.
—Käynet.
—Uskaltanetko yksin jäädä?
—Vaikka vuoden viipynet, vaikka kaksi, kunhan kolmantena tulet.
VII.
Juha istuu tuvassaan puolihorroksissa, kyynärpäät polvia vasten, koettaen turhaan saada selville, onko ilta vai aamu ja onko vielä sama päivä kuin silloin, vai onko ollut välillä jo muita päiviä ja öitä. Joitakin hän muistaa siitä, mitä oli tapahtunut, toisia ei. On, kuin toinen puoli hänen olentoaan olisi turto ja tunteeton, niinkuin toinen puoli vasenta jalkaansa aina oli hiukan kuolluksissa sen karhun pureman jäleltä. Kun sitä kosketti, oli se aina kuin vierasta lihaa, vastasi kuin kaukaa jostakin toisesta ihmisestä.
Missä lienee ollut, mutta niin oli, kuin hän olisi yhtä paikkaa kiertänyt, vasemmalla vettä, oikealla matalaa korpea, jalan alla upottavaa suota. Sen hän muisti ja senkin, että oli kadottanut lakkinsa ja taas sen löytänyt. Oli jotakin muutakin, jota olisi tahtonut muistaa, josta ponnisteli pääsemään selville, niin että päätä särki, toista puolta heikosti särki, toinen oli turto ja tahmea, niinkuin olisi ollut täynnä vierasta, hyytynyttä verta.
Jotakin oli tapahtunut, mitä? Mikä siitä tuosta lattiasta on palkin murtanut? miksi on tupakkahakkuri sillan alla?
Silloin hän muisti sen.
Mutta minkä tähden hän oli semmoisen tehnyt? Äitiäkö aioin iskeä? Mutta minkä tähden?