Päätä pyörrytti, sydäntä etoi. Hän oli kuin tiedotonna hetken.
Sitten hän oli kuulevinaan kuin kaukaisen huudon: »Sinä valehtelet!» Hän itsehän sen oli huutanut. Ja nyt hän yhtäkkiä muisti kaiken: kuinka oli pihasta karannut, huutanut juostessaan: »Sinä valehtelet», huutanut sitä suolampea kiertäessään, kaatuessaan, juostessaan, niinkuin jotakin takaa-ajaen, saadakseen sen kiinni, nujertaakseen sen.
Mutta sehän ei ollut valetta. Tottahan se oli. Mennythän se oli. Sehän on poissa … koski koko ruumiiseen ja sieluun niin, että suu aukeni parkaisuun, vaikkei saanutkaan parkaistuksi. Samassa taas pimeni ja sekosi. Jos se oli tapahtunut, niin olisihan pitänyt tapahtua muutakin? Mutta kaikkihan on ennallaan. Siinä on uuni, ja sirkka sirittää. Marja ei ole mennyt. Ei, tämä on vain unta. Mutta miksi en herää? Enkö saa itseäni hereille, ennenkuin tukehdun? Häneltä pääsi parahdus, niinkuin siltä, joka koettaa vyöräyttää painajaista rintansa päältä. Hän seisoi keskellä lattiaa, kädet ylhäällä. Joku hyppäsi karsinan nurkasta penkiltä ja harppasi huutaen ulos, paitasillaan, valkea kuin jänis.—»Kaisa, elähän—en minä mitään!» lohdutteli Juha hänen jälkeensä.
Tyttö tuli takaisin.
—Säikähdin niin—menisitte toki, isäntä, aittaanne maata—kun olette ihan märkä ja ryvettynyt.
Juha on kokonaan selvinnyt. Hän seisoo rappusilla ja huomaa, että aamu sarastaa sihittävän sateen läpi. Koira tulee rappujen alta ja pyörähtelee jaloissa. Kuikka huutaa järvellä.
Hän on astellut rantaan. Siellä ovat verkot vielä virepuilla siltä jäleltään, kuin ne olivat silloin lahnan kudusta tultua siihen jääneet. Totta se oli, totta oli. Saadakseen jotakin tekemistä Juha alkoi pistää verkkoja puikkarille. Teki sitä nopeasti, tottuneesti. Ajatukset samoissa askelissa. Niin se on, niin se on. Poissa se on. Et tarvitse toivoakaan muuksi. Suotta sinä sentähden siltapalkin särjit. Koskapa Kaisa oli nähnyt, että se sen syliin heittäysi. Sinulle se on tapahtunut eikä kenellekään muulle.
Verkko oli puikkaroitu, ja hän heitti sen venheen kokkaan, niin että kivekset kalahtivat.
… Yhdessä tulivat tähän pihasta. Se mies seisoi tuossa aitaa vasten. Joko lienevät sen silloin päättäneet? Että kehtasi Marja vielä mairitella ja entisiä kalansaaliita muistella… He ovat nuoria ja kauniita. Minä olen vanha ja ruma. Mitäpä hän minusta, kun on semmoinen, joka ottaa. Ottakoon! Ottakoon! Pitäköön!
Toinen verkko oli puikkaroitu. Yhä ravakammin Juha liikkui, ei välittänyt, vaikka jokin silmä verkosta repesi.