Ottihan se siltä kihlat julki, peittelemättä. Sillehän se oli saunan lämmittänyt, sille oljet lauteille laittoi, ei minulle, ja omaan aittaansa tilan teki. Ei se äitiä pakoon lähtenyt—valehteli. Olisi sanonut suoraan, olisi sanonut: nyt lähden, nyt on minulla toinen parempi. En minä olisi kieltänyt. Enkö? En varmaan, en olisi, mutta kun salaa—varkain.
Yhtäkkiä häntä raukaisi, hengästytti niin, että vaivoin sai viimeisen verkon puikkarille. Vaivoin pääsi hän pihaan, hoippui aittaansa, jonka ovi oli auki, horjahti vuoteeseensa vaatteet päällä ja nukkui.
Juha nukkui koko päivän iltaan saakka.
Oli koleahko, kirkas, pohjatuulesta tyvenevä ilta. Äiti ja Kaisa olivat lypsyllä. Se on tapahtunut, eikä hän enää tahdo sitä muuksi kuvitella. Sille ei voi mitään, eikä tarvitsekaan voida. Olkoon, kun on mennyt, niin menköön.—Hänen aitassaan oli Marjan vaatteita. Hän otti ne ja vei Marjan omaan aittaan. Kun hän avasi sen oven, lemahti sieltä laukkulaisen haju. Hän paiskasi kiireesti oven kiinni ja pisti avaimen taskuunsa; meni rantaan ja heitti avaimen järveen. Niitti sitten yön ja aamun, kuumaan päivään saakka, kunnes uupumus paiskasi levolle. Päivät ja yöt menivät nyt Juhalta sekaisin.
Hän oli tullut huumaukseen, josta ei halunnutkaan selvitä. Silmät jäykkinä kuin unessakävijän hän liikkui ja toimi. Sanaakaan sanomatta hän antoi äidin olla omissa toimissaan.
Emännästä oli kaikki, niinkuin ollakin piti.
—Näyttäähän tässä tultavan toimeen, sanoi hän Kaisalle. Ei »sitä» enää sen enemmän kaivatakaan.
—Ei ole oikein asiat, kun ei puhu sanaakaan.
—Eihän tuo ole ennenkään puhunut.
—Ei ole oikein asiat, toisti piika. Olen kuullut itkevän yöllä, ja päivällä haastelee itsekseen.