Hän nauroi yhä räikeämmin, hypähteli ja naurahteli vielä pihallakin mennessään, rallatellen väliin, kirves olalla.
—Siinä sen nyt näit, sanoi emäntä. Eihän revennytkään. Se jo sen leikiksi panee.
—Ei se minusta leikiltä näyttänyt, sanoi Kaisa.
Mutta kun Juha tuli illalla kotiin, oli hän yhäkin, niinkuin olisi ollut yhtä hyvillään kuin lähtiessään. Hekotteli, naurahteli, hoilotteli saunassa kylpiessään.
—Mennä lauantaina oli minulla tässä vielä eukko löylyä lyömässä, nyt ei olekaan—ei olekaan—ei tulekaan—lallalaa—hilutullallaa! Lyö sinä, äiti, pojallesi löylyä. Samahan se on, kuka lyö. Häh?—Meni—meni—meni— minulta akka ryssän rekeen! Vaan entäpä menikin? Otetaan uusi sijaan? Mitä? kysyi hän lakaten hutkimasta. Saa kai sen ottaa uudenkin?
—Minkä tähden sitä ei saisi? myönnytteli äiti mielissään.
—Vaikkako olisi entinen vielä elossa?
—Ei se ole elossa, joka on rajan takana.
—Sitä minäkin! Ja kun vielä itse mielellään meni.
—Kyllä minä sinulle uuden hankin.