VIII.
Marja istuu yksin pienen tuvan kynnyksellä, edessään autio järvi. Tähystää selälle, eikö näkyisi jo tulijaa. Ei näy vielä, mutta huomenna ehkä tulee. Vaan jos ei palaa huomenna eikä ylihuomennakaan, niin saatan minä täällä vaikka yksinkin elää.
Oli pidetty pyydyksiä metsässä ja käyty niitä yhdessä kokemassa, oli käyty kalassa, ongella, oli lohipato koettu kosken alla, oli verkot heitetty ja nostettu, oli siivottu saaliit, kuivattu ja suolattu. Oli yhdessä pyydetty, yhdessä puuhattu, eikä ollut Marja ikinä voinut ajatella, että olisi olemassa semmoista, kuin oli näinä päivinä ollut. Kun jättäisi ainiaksi tänne eikä täältä milloinkaan veisi siihen suureen kotiinsa sukunsa luo. Tuota saunaa kun vähän talven varalle kohentaisi, tuohon pienen navetan kun minulle teettäisi ja kotoaan toisi tänne lehmän. Yhden lehmän heinät minä lehdoista ja rannikoilta tässä pian keräisin. Shemeikka kasken hakkaisi… Vaan ei! Liian hyvä Shemeikka kaskea kaatamaan ja korpia raatamaan. On metsän kävijä, on kaupan kävijä, saa leipänsä muullakin hankkeella irti. On sankari hän! Minut tänne ilman sitäkin elättää.
Ei Shemeikka lähtiessään aikeistaan mitään puhunut. Kun ei vain minun tähteni hänelle mitään kiusaa tulisi!—Oli miten oli.—Tänne toi, tässä pyysi vartomaan, kun notkeasti venheeseen hyppäsi, että hyrskähti vesi, ja istui airoille ja ponnisti ja kokan kohisten lähti, jäntevä, notkea poika, tuolla mennessään hattuaan heilauttaen!
Marja istui ja odotti ja katseli autiolle järvelle tuvan kynnykseltä. Tässä istui tietämättä missä, tietämättä, osaisiko sinnekään, mistä oli tullut. Ja vielä viimeisen kerran silmättyään järvelle pistihe hän majaan ja painautui vuoteelle, tarpeeksi leveälle kahden maata. Yöllä kuului korvaan läheisen kosken kohina, lipatteli rannassa laine, humahteli metsä, kunnes hän nukkui, puolella vuoteella pysyen, jotta olisi koskematon toinen puoli ystävän tulla. Ja oli niin suloista olla kuin hyvässä unessa.
Tuli aamu, tuli toinen, niinkuin niitä oli jo tullut useampia, vaan ei ystävä vielä tullut—ja viipyköön vain. Kyllä minä täällä yksinkin. Ja Marja koki padot ja verkot laski ja nosti ja kalat siivosi ja levitti kuivamaan, ja yhä piteni rivi, joka oli ripustettu kallion kupeelle paisteeseen.
Mutta kun ei jo tule? Ei liene vielä päässyt. Ei se jätä, ei se jätä … mistä minä semmoisen ajatuksen sainkaan?—Kun ei vain olisi jotakin vahinkoa tapahtunut! Kuuluihan olevan koskia vielä hänen kotiinsakin mentäessä. Oli voinut kiveen venhe kaatua, kun ei ollut soutajaakaan. Miksei ottanut minua soutajakseen? Kuinka minä, minnekä minä sitten, jos ei se tule?
Sattui sateinen päivä, vuoti vähän kalasaunan katto. Oli hiukan alakuloista olla.
Olisi hän sentään saattanut ottaa minut mukaansa sinne, minne meni. Olisin saanut nähdä, miten siellä elävät, millaista on hänen heimonsa elämä, millaista kuulu Karjalansa, jota kehui. Sieltähän sanovat minunkin olevan. Sinnehän lupasi viedä, siellä tehdä emännäksi isoon taloon. Vaan olisihan ehkä ottanutkin, jos en minä pannut vastaan? Itsehän minä tahdoin jäädä tänne. Mutta enhän tiennyt hänen viipyvän näin kauan—kohta viikkoa kolme. Eikä kysynytkään kuin kerran, tulisinko. Olisi saattanut kaksikin kertaa kysyä, jos oikein tahtoi. Mutta ei ehkä tahtonutkaan. Ehkä tiesi isänsä ja äitinsä ja suuren sukunsa olevan vastaan, että tuopi tänne Ruotsin naisen? Ehkä heitä siellä taivuttaa? Ehkä ovat evänneet, ja ei tahdo tulla? Tai jo siellä häitä laittavat ja tulevat yllättäen noutamaan valmiisiin häihin.—Jos ovat vastaan, en mene. En pyri väkisin, en toista kertaa ota anopin vihoja. Jos en sinne kelpaa, kelpaan tänne.
Marja koetti lohdutellaita. Mutta silmä itki iltaisin, eikä sydän aamuisinkaan iloinnut. Kaipasi käsivarsi öisin ystävän kaulaa.