Jos se ei minua ajatellutkaan sitä kosken saarta edemmäksi? Jos se vain otti minut mukaansa sentähden, että sanoin muuten koskeen meneväni? Jos minä hänelle liiaksi tunkeuduin? Mutta olisihan saanut käännyttää, mistä mielensä teki. Olisi vain sanankaan sanonut. Eihän tarvinnut tänne asti tuoda. Saahan vielä tästäkin palauttaa.
Miksi se silloin repi pois minun lehväni venheen laidan ja varppeen välistä? Miksi oli katseensa silloin niin kyllästynyt? Kuka liekään, mistä minä hänet tiedän? Yhden päivän miestä näin, ja jo mukaansa lähdin.
Ei, ei … ei se ole semmoinen … ei ole … ei ole. Hupsu olen, minä paha … hän hyvä … minä … ei hän, ei!
Kuului askelia. Marja karkasi ovelle. Jo ennenkuin hän oli ehtinyt ulos, oli katunut kaiken.
Vaan se ei ollutkaan Shemeikka. Oli vanha, märkä ukko, joka pudisteli vettä päällyksettömästä turkistaan.
—Täällähän näkyy olevan ihmisiä, sanoi ukko kumartuen ovesta sisään.
—Kuka te olette? Ette ole tämän maan miehiä?
—Mistä sinä sen tiedät?
—Puheestanne kuulen.
—Et sinäkään ole täkäläisiä.