Häntä näpistetään hehkuvilla hohtimilla ja hänen nahkaansa kärvennetään, mutta aina yhtä huonolla menestyksellä. Hän ei luovu, ei tunnusta, ei alistu…
Suur'inkvisiittori, kardinaali, joka itsestään isosta Roomasta on tullut paavin käskystä kerettiläisyyttä tukehuttamaan, ei tiedä, mitä tehdä tälle uppiniskaiselle miehelle. Tunnustus, luopuminen, ehdoin tahdoin alistuminen olisi hänestä mieluisampi kuin roviolla polttaminen, joka on vasta viimeinen keino eikä ole enää suosittu kirkon korkeimmissa piireissä.
Raatihuoneen parvekkeelle, jossa hän istuu puettuna punaiseen verkaansa, kutsuttaa hän kätyrinsä ja käskee luvata ainaista armoaan syytetylle itselleen ja hänen suvulleen ja koko hänen kaupungilleen. Mutta ylenkatseella kohtelee kidutettu kiusaajiaan.
Silloin loppuu suur'inkvisiittorin kärsivällisyys, ja vimmoissaan käskee hän pyövelin silpoa vasemman käden keretiltä. Mutta keretti ojentaa oikeansa ja kehoittaa silpomaan senkin. Ja kuta kovempi on hänen kipunsa ja kuta suuremmat ovat hänen tuskansa, sitä kovemmin hän huutaa, ja sitä kauemmaksi hänen huutonsa kuuluu. Kuuluu yli torin, pitkin katuja, tunkee seinien läpi huoneisiin, kantautuu ulkopuolelle kaupungin muurienkin.
Hiki tippuu kardinaalin otsalta, hänet on käsketty hankkimaan luopumusta, tunnustusta ja alistumista … pyhän isän ja hänen kardinaalikollegionsa epäsuosio uhkaa häntä.
—Mikä antaa hänelle tuon yliluonnollisen voiman? kysyy hän itseltään ja ympärillä oleviltaan. Mutta ei kukaan voi siihen selitystä antaa, sillä aina olivat ahdistetut ennen alistuneet.
Silloin astuu esiin hänen eminenssinsä hovinarri, jota hän kuljettaa matkoillaankin mukanaan, ja pyytää saada puhua.
—Puhu! sanoo suur'inkvisiittori.
—Tukkikaa hänen suunsa! neuvoo narri.—Huutaminen helpottaa kipuja, mutta kipu on kaksinkertainen, kun sitä ei saa huutamalla lieventää.
—Narrin neuvo! sanoo suur'inkvisiittori. Kuinka voi hän erehdyksensä tunnustaa ja harhaopistaan luopua, jos me hänen suunsa tukkeamme?