—Puh, puh, puh!—puhalsi hän. Puh, puh, puh!—puuskutti hän.
Mutta kuta enemmän hän puhalsi ja puuskutti, sitä ylemmä tuli takassa yltyi, sitä enemmän liekki liedessä loimotti. Eikä vain hankiin helottanut eikä vain puita punannut, ylös taivaalle loimo lakeisesta yleni, ja hehkui tuli kaukaisiin kyliin, valo vieraille maille.
Kovin koetti hän, ylen yritti… En tiedä, olisiko kerran sammumaan saanut. Mutta ennenkuin ehti, oli yö jo lopussa ja aurinko nousi eikä tulia enää tarvittu, ja turhaa oli tehnyt työtä pimeyden peikko. Sillä päivälle eivät peikotkaan mitään mahda—ja yöllä suojelevat Suomeani hyvät haltijat.
1899.
PAINAJAINEN.
Hän näkee unta, että hän on se, joka on lakkauttanut kaikki sanomalehdet Suomessa.
Hän on juuri allekirjoittanut viimeisen lehden kuolemantuomion. Se oli sekakielinen virallinen lehti, joka oli täytynyt tappaa sen vuoksi, että se muutoin olisi kuollut itsestään: toimittajain, latojain ja lukijain puutteessa. Ei hän itsekään sitä viitsinyt lukea. Sitten kun se ei enää voinut sisältää väittelyä muita lehtiä vastaan, jotka jo aikoja sitten oli lakkautettu, oli sen sisältö käynyt kovin ikäväksi ja yksitoikkoiseksi.
Hän huokaa helpotuksesta. On niin hyvä olla nyt, kun ei enää ole sanomalehdistä vastusta, kun ei niitä enää ole ainoatakaan elossa. Vaikein osa hänen työstään tässä maassa on suoritettu.
—Herra, nyt sinä siis lasket palvelijasi rauhaan menemään! huokaa hän, tyhjentää teelasinsa yöpöydältä, heittäytyy pitkäkseen vuoteelleen, sivelee partaansa, hymähtää onnellisesti, sammuttaa tulen ja nukkuu samassa.
Kauan ei hän kuitenkaan ole nukkunut, ennenkuin alkaa kuulua outoa ratinaa jostakin. Hän luulee sitä ensin hiireksi, joka asustaa vuoteen alla, mutta huomaa sitten, että se onkin tulevinaan niinkuin tyynyn sisästä. Hän käännähtää toiselle korvalleen, ratina lakkaa hetkeksi, mutta alkaa kohta taas uudelleen.