—Joko rynnistän? kysyi härkä. Joko heitän portin pääni yli?
—Älähän vielä. Lähdemme vielä hakemaan, olisiko missä mukavampaa paikkaa,—sillä härillä ja lehmillä on, niinkuin jo sanoin, synnynnäinen kunnioitus suljetuita veräjiä kohtaan.
He lähtivät kiertämään, mutta eivät löytäneet mistään mukavampaa paikkaa: ei auki unohtunutta veräjää eikä matalampaa aitaa. Kaikki oli yhtä korkeaa ja yhtä tukevaa pisteaitaa, seipäät paksuista katajista ja vitsakset sitkeistä näreistä, ja he tulivat takaisin samaan nurkkaukseen, missä olivat nähneet lehmät niityllä. Ne olivat siinä yhä vieläkin.
—Minkä tähden niillä noilla pitää olla parempi laidun kuin meillä?— sanoi kellokas.
—Se on hävytöntä, että kaksi mökin mullikkaa syöpi vatsansa täyteen yksiltä jalkainsa sijoilta, kun koko kartanon karjan täytyy kuloja kankaita kaluta!—kiivasteli härkä.
—Ei saa tulla vieraaseen niittyyn, varoittivat mökin lehmät, kun näkivät härän kyömistävän kaulaansa.—Ettekö näe, että siinä on aita?
—Takamailla ei saa olla mitään aitoja: laitumet täällä ovat kaikille yhteiset, sanoi kellokas.
—Pois aita! mörähti härkä.
Ja härkä työnti aitaa sarvellaan, koettaen sitä kumoon kaataa. Aita rutisi, mutta ei kaatunut.
—Se panee vastaan! sanoi härkä.