—Eihän se ole minun asiani, mutta eiköhän siitä voi olla ikävyyksiä sedälle?
—Minkäpähän minulle tainnevat.
—Mutta onko se viisasta … onko edes oikeinkaan saattaa kirkko vaaranalaiseksi … ja samalla ehkä koko maa? Varsinkin, kun ei asia siitä enää parane … se on julkaistu ja luettu julki kaikissa muissa kirkoissa…
Vanha rovasti oli tähän saakka puhunut sanomalehtensä takaa. Nyt laski hän lehden pöydälle, otti silmälasit nenältään ja virkkoi:
—Mitä ensiksi siihen tulee, että se on julkaistu ja muualla julkiluettu, niin se ei kuulu minuun … vastatkoot siitä ne, jotka ovat sen tehneet. Minun mielipiteeni siitä on se, että jos luet yhden, niin saat lukea toisenkin, saat lukea kaikki, mitä luetetaan. Mitä taas viisauteen ja vaaranalaisuuteen tulee, niin salli minun kysyä: ovatko linnoitukset sitä varten, että niiden turvissa puolustamme itseämme, vaiko sitä varten, että pelätessämme niiden vahingoittuvan jätämme ne vihollisen valtaan. Lähinnä Jumalaa on kirkko lujin linnamme. Ja mitä lopuksi tulee siihen, että nyt enää olisi yhdentekevää, mitä minä tässä asiassa teen, niin ei ainakaan minulle ole yhdentekevää, olenko ollut myötävaikuttamassa tekoon, joka on … jota … jota en hyväksy.
—Niin, setä tekee tietysti niinkuin oikeaksi katsoo … tahdoin vain…
—Se on täällä ja täällä se pysyy, lisäsi siihen vielä vanha rovasti, väänsi lukkoon laatikon, johon oli pistänyt sen suuren tuomiokapitulista tulleen kotelon, ja solahutti avaimen laajaan taskuunsa.
Ja kun oli jo myöhä ja kun apulainen siirtyi ullakolleen, puhalsi rovasti lampun sammuksiin ja meni makuukamariinsa levolle. Eikä siitä asiasta seuraavinakaan päivinä sen enempää puhuttu.
Mutta seuraavana sunnuntaina, kun kanttori oli tuonut kuulutukset ylös saarnastuoliin, näki seurakunta rovastin hänelle jotakin kuiskaavan korvaan, kanttori laskeutui alas, kulki alttarin ympäri sakastin ovelle, otti oven pielestä naulasta kultaisiin kehyksiin sijoitetun taulun ja kantoi sen rovastin eteen saarnastuoliin. Kun rovasti oli sen—korkealla, juhlallisella, vakavalla äänellä—lukenut, antoi hän sen takaisin kanttorille ja kanttori kantoi sen takaisin sille sijalle, mistä oli sen ottanut.
1899.