Ja parooni von Pflycht ja kauppaneuvos Haarfooten puristivat äänettöminä toistensa käsiä ja erosivat siitä vakuutettuina, että olivat kumpikin kohdastansa täyttäneet velvollisuutensa sekä itseänsä että isänmaatansa kohtaan.
1899.
KOKKO JA KOKON POIKA.
Kun kokko ilmojen kuningas oli saanut poikansa siihen ikään kasvatetuksi, että tämä kykeni lentämään ja omin päinsä elatustaan hankkimaan, vei hän hänet korkealle vuorelle vanhan kuivuneen hongan latvaan ja puhui hänelle näin:
—Poikani, sanoi hän,—siinä on maailma allasi, tuolla näet toisella silmälläsi erämaat ja tuolla viljellyt vainiot. Ennen vanhaan olivat kaikki maat erämaita, ja silloin me koukkunokkaiset ja teräväkyntiset olimme koko maailman valtiaita. Maailma ja kaikki sen kansoittajat olivat meitä vastaan ja me laadimme niille lakimme ja kirjoitimme sen kynnellämme niiden selkänahkaan, jotka eivät ilman alistuneet. Kaikki riista sekä ilmassa että maassa oli meidän karjaamme ja me olimme sen karjan korkeita paimenia; otimme joukosta omamme, kun tarvitsimme. Nyt on toinen puoli maailmaa viljelyksessä. Näetkö tuolla noita lampaita, noita lintulaumoja, noita kana- ja hanhiparvia, jotka siellä määkien ja kaakottaen käyskentelevät—kaikkia noita kynnettömiä ja hampaattomia ja heikkoja, jotka nyt ovat herroja. Ne ne ovat, joita varten lait laaditaan ja joita myöten maailma mukautuu. Heitä nyt suojellaan, ja meitä vastaan on vaino ainainen vireillä. Meidän päästämme on hinta pantu, ja rastaatkin ovat rauhoitettuja, pyilläkin on puolustajansa, vesilinnuilla vartijansa, joka jänikselläkin korkea kaitsijansa.
Se on nyt tätä aikaansa tämä, mutta odota, poikani, odota, kohta on lopussa heikkojen herruus ja kovakouraisten aika käsissä, voiman laki entisessä voimassaan!
Katsohan, ennen olimme pedot petoja toisillemmekin. Kun karhu jalopeuran tapasi vasikkaa tappamassa, kävi kimppuun, teki tappelun, ja vasikka juoksi tiehensä. Kokko kun kalasääsken näki haukia kantamassa, sitä heti ahdistamaan ja hauki pelastui. Nyt on toiset pidetty tuumat, nyt emme toisiamme ahdista, vaan vieläpä autammekin. Kun ei kettu lampaalta henkeä saa, tulee susi avuksi ja saaliin jakavat; kun ei susi hevosta voita, rientää karhu hätään ja tasan panevat. Kun sinä, kokon poika, et yksin saa jänistä ulos näreiköstä, huudat vain ja rientävät närhit ja harakat häntä peloittamaan, ja sinä aukealta isket. Sinä lihat viet, mutta jätät heille suolet ja sisälmykset. Näin yhdessä metsästelemme, näin sovussa sotaa käymme—ja voitto on meidän.
Erämaa yhä pienenee, saalis täällä yhä vähenee, emme erämaista enää välitä. Yöksi tänne lennämme, aamun valjetessa asutuille maille laskeumme, yli viljeltyjen vainioiden vaakumme, aina vaanien, aina valmiina iskemään. Siellä on saaliit äärettömät, siellä liha laumoittain laitumella käy. Siellä karitsoita, siellä vuonia, siellä kesyä siipikarjaa kuin muurahaisia metsätiellä. Meille lampaitaan lihottavat, meille riistaa rauhoittavat, ja kun on aikamme tullut, otamme, anastamme, väkevämmän oikeudella omistamme—ja silloin on kokko taas ilmojen kuningas ja haukka kaikkien heikkojen herra!
Näin puhui kokko, ja pojan silmät säteili, kynnet koukistui, pyrstö laajeni ja siivet lentoon levisi.
—Älä vielä! Odota hiukan! Emme ole vielä valmiit, eivät ole joukkomme järjestetyt noille isoille aukeille uskaltaaksemme. Vielä on pedoilla pelko vainioiden viljelijöitä, eikä ole sinne yksin hyvä mennäksesi. Mutta ehdimme vielä, ei ole kiirettä, vielä on rajamailla riistaa. Tuolla on pikkutalo peltoineen muista erillään, tuolla torppa yksin erämaan reunassa. Siellä on saalista vielä sinun osallesi, sieltä ota, sieltä iske, mitä saat, iske lampaita, teurasta vuonia, kaada karitsoita. Hyvän työn teet, yhteistä asiaamme edistät: pikkutalot pahimpia vihollisiamme, niistä viljelyksen rutto korpiin leviää. Niitä vainoo, niitä säälittä syö, älä lapsiakaan säästä, liinapäitä—helposti heidät marja-ahoilta yllätät … ei kuulu heidän parkunsa pihoihin, ei itku isoihin kylihin … onneksesi otat, makoiseen suuhusi syöt ja pojillesi syötät, niinkuin minä sinulle syötän … siitä luontosi lujeni, siitä nokkasi koukistui, siitä kyntesi teroi…