—No, kas niin—antaa heidän—ei se mitään—Antero, kuulehan, tule tänne—
Lauri tarttui häntä käsipuoleen ja veti metsäpolulle, joka vei pappilan hevoshaan läpi, pysähtyi yht'äkkiä hänen eteensä ja kysyi:
—Antero, oletko koskaan rakastanut?
Antero oli, samassa kun he kääntyivät maantieltä metsään, ajatellut, voisiko hän ehkä puhua Laurille Naimista, ja lämmin, miellyttävä myötätuntoisuuden virta tulvahti hänen sydämestään kaikkiin hänen jäseniinsä. Eikä tuo aiheeton kysymys tuntunut hänestä ollenkaan oudolta tai odottamattomalta, vaan niinkuin hänet olisi valmistanut siihen sama tarve kuin Laurinkin: saada ystävä ja uskottu.
—Ehkä olen joskus minäkin—kuinka niin?
—Mutta rakastatko nyt juuri tällä hetkellä?
Kun ei Antero voinut heti vastata, niin Lauri—:
—En tahdo tietää, ketä ja missä—ainoastaan, rakastatko nyt?
Hän luuli Laurin aavistavan hänen tunteensa, tahtovan ottaa osaa niihin, ja hän aikoi jo sanoa—mutta sanoi kuitenkin vain:
—Voihan olla, kuinka niin?