—Jos kerran häntä rakastat—
—Josko?—mitä tarkoitat? Epäiletkö? Etkö usko minun häntä rakastavan? —ja Lauri tarttui Anteroa käsipuoleen ja puristi sitä niin, että koski.
—Uskon, tietysti uskon, kuinka en uskoisi, kun sen kerran itse sanot?
—Mutta mistä tuli suuhusi se jos? Panit siihen erityistä painoa.
—Enhän pannut, minä vain tarkoitin…
—Jostain se tuli, ja minä tiedän, mistä se tuli—sinä olet huomannut jotain—voi, voi, miksei hän nyt ole täällä? Miksen saanut häntä heti tavata ja sanoa hänelle?—Sano, voiko se mitään merkitä, että hänet joskus unohdan?
—Unohdat?
—Unohdan, minä unohdan! On kulunut välistä päiviä, etten ole häntä muistanut ennenkuin taas yht'äkkiä Helsingissä, matkalla, kun Anette istui minua vastapäätä vaunuissa—hän katsoo välistä minuun niin omituisesti—en tiedä—en ymmärrä—ja täälläkin minä olen hänet unohtanut—enkä ensin tuntenut mitään kaipuuta, kun en häntä nähnyt—ja koko ajan kokolla, paitsi silloin, kun Lönnrot soitti. Silloin minä häntä muistin. Eikö se ole kauheaa? Eikö ole kauheaa unohtaa hetkeksikään se, jota rakastaa? Sano, Antero! Mimmoinen minä olenkaan? Epäsikiö! Minä olen hänet monta kertaa pettänyt ja ajatellut, että esimerkiksi Anette olisi minun morsiameni. Minä olen rikkonut valat vannottuni! Ei hän mitään vaatinut, ei tahtonut kuulla… »Muista, jos muistat», sanoi, »ja jos et muista, niin et muista». Mutta juuri sen vuoksi minä sitä enemmän…
—Jos ovat niin asiasi—?
—Mutta eiväthän ne ole niin—oikeastaan! Enhän minä ole häntä unohtanut! Ei, ei, minä luulen vain. Minä tunnen, nyt juuri tunnen, että rakastan häntä, vain häntä—! Minä rakastan hänessä kansaani, koko kansaani, jonka tahdon kohottaa, nostaa alennustilasta, asettaa rinnalleni—ymmärrätkö, Antero, että voi yhdessä ihmisessä rakastaa kokonaista kansaa, koko ihmiskuntaa?