—Josko sen ymmärrän—! huudahti Antero lämpimästi.
—Niin no, sitten sen tiedät—
He olivat jossain synkässä metsässä, jossa tie päättyi vetelän korven laitaan. Lauri kääntyi takaisin.
—Nyt on minun niin helppo olla. Ei puhuta siitä sen enempää.—Ja hän alkoi yht'äkkiä puhua muusta, muistella Snellmanin sanoja, puhua Anteron aatteesta,—ihastella päivän nousua—mistä kaikesta Antero nyt ei olisi vähääkään välittänyt, mieli Naimia täynnä…
He erosivat pappilan pihalla, Anterossa pieni pettymyksen tunne siitä, ettei Lauri häneltä mitään kysynyt eikä osoittanut mitään osanottoa siihen, mistä hänen olisi ollut niin suuri halu puhua.
10.
Kun Robert oli eronnut Anterosta ja Laurista ja noussut sukkasillaan yliskamariinsa varovasti ovea raottaen, ettei häiritsisi Lönnrotia, jolle oli laitettu tila hänen huoneeseensa, tapasikin hän hänet vielä valveilla, istumassa lähellä ikkunaa ja selailemassa papereitaan, joita oli repustaan levittänyt eteensä.
—Eikö saisi luvan olla mukavampaa tuolia, sanoi Robert, kun näki hänen istuvan pienellä puujakkaralla.
—Kiitoksia, mutta minä olen tottunut näitä tämmöisiä puita painamaan— eikähän tässä isoja istumisia. Katselen vain vähän näitä papereitani.
Hän vaipui työhönsä Robertin ruvetessa riisuutumaan. Katsellessaan tuohon tuota miestä, joka paitahihasillaan, hiukan kuluneessa liivissään, kiilloittamattoman paidankauluksen alla värinsä muuttanut vihertävä silkkihuivi, istui siinä kuin mikä ruotiukko saunan lasin alla virsikirjaa katsellen, halveksien hänen hienoksi petsattua pöytäänsä samettisine kirjoitusmattoineen ja mukavaa keinutuolia, tuli Robertin kuin ujostus ja häpeä itseään, joka tarvitsee kaikkia noita hienouksia ja mukavuuksia »lukujensa harjoittamista» varten; ilman niitä häneltä »ei työ suju»—ja hänellä pitää olla väljä villaviitta yllään ja jalassa pehmoiset tohvelit. Työ! Hänen »työnsä» ja hänen »tutkimuksensa»! »Primus inter pares»—Hänelle on pidetty puheita Helsingissä ja kotona, hän on kulkenut vaunuissa ajaen kautta maan herrastalosta toiseen kuin mikäkin triumfaattori, kuin mikäkin kansallissankari! Mitä hän on tuon miehen rinnalla, joka avojaloin korpia tallustelee, joka makaa kovilla uuninpankoilla? Hän ajattelee väitöskirjoja, tohtorin ja professorin, miettii latinankielisiä opinnäytteitä ennen kirjoitettujen samanlaisten mukaan ja perusteella, päästäkseen dosentiksi, professoriksi ja suuren palkan nauttijaksi. Siihen on häntä kehoitettu, se on aina ja kaikkialla asetettu hänen elämänsä ylimmäksi maaliksi, ja niin on hän itsekin vähitellen tottunut tekemään! Tuo on kulkenut keräämässä unhotetuita, kätketyitä aarteita ja kulkee yhä, on tehnyt työtä, jota semmoisetkin miehet kuin setä Hartman pitävät joutavana tai ainakin oman työnsä rinnalla vähäpätöisenä. Kuka häntä siitä seppelöi, kuka maksaa hänelle siitä palkan, kuka antaa sille arvoa? Tuskinpa hän itsekään. Jos ei isä olisi ollut hänen vanha toverinsa, olisiko hänkään puhunut, mitä puhui kokkomäellä? Ja Robert oli loistavine arvosanoineen ja mainioine tutkintoineen mielestään kaiken sen hedelmistä karun kirjatiedon ja muiden vieraita peltoja viljelevän virallisen yliopistollisen kirjatieteen tyypillinen edustaja, kun taas Lönnrot tuossa on raataja, perkkaaja, korpien kylväjä. Hän on loiseläin, parasiitti, tuo on muurahainen, joka rakentaa kansalleen pesää vanhoista kuivista havunneuloista, mehiläinen, joka imee hunajaa metsäniittyjen kukkasista.—Jos sille uskaltaisi puhua siitä aatteesta, joka oli alkanut hämärtää hänelle Helsingin juhlissa, jolle Snellmanin sanat jo Kuopiossa olivat antaneet sysäyksen ja joka nyt kokolla oli yhä voimakkaammin hänen mielensä vallannut? Mutta Lönnrot vain kirjoitteli ja käänteli papereitaan ja puhalsi silloin tällöin piipustaan savun, joka leijaili verkalleen ulos ikkunasta. Viimein käänsi hän ne kokoon ja pisti laukkuunsa, joka oli hänen jalkainsa juuressa maassa. Huomatessaan Robertin vielä istuvan valveilla kysyi hän: