—Niin, niin, oikeassa on se Snellman siinä, mitä puhui tästä suomenkielen käyttämisestä teille nuorille miehille. Olisi siinä työtä tekijöille. Niin sanoisin minäkin, että antaa heidän ruotsalaisten pitää murhetta kielestään ja sillä kirjoittaa, tutkitaan me sitä, mitä meillä on, etsitään sitä, mitä meiltä löytyy, ennenkuin on liian myöhä.
Robert ei saanut vielä sanotuksi sitä, mikä hänellä jo oli kielellään.
—Eihän tämän oikeastaan ole hätä eikä mikään tämän meidän kielen, säilyy se siinä, mihin on kerran maahan pantu, vaikkei häntä hyvin hoidettaisikaan. Hoitelee itse itseänsä. Mutta siellä on kieliä ja murteita korpien katveissa, jotka kuolevat ja tukehtuvat eivätkä jätä jälkeensä muistoa niin mitänä; ei enempää kuin lehti, minkä toinen lehti allensa peittää. Käy heitä säälikseni köyhiä sukulaisia, joille ei saa edes hautapatsaita pystytetyksi, saati sitten muistokuvaa seinälleen ripustettavaksi.
—Mitä murteita ja kieliä ne mahtavat olla?—kysyi Robert arasti.
—Onpa sekin vatja ja vepsä, jotka on vieras uuvuttanut ja jalkoihinsa sotkenut, etteivät enää omin voimin paljon liikahtamaan pääse—minkä muutamissa kylissä—mutta pian ovat nekin valloitetut, ja pian se lappikin venäläistyy, suomalaistuu ja norjalaistuu.
—Onko todellakin niin?
—Pelastaa heitä ei voi eikä elämään auttaa, mutta testamenttinsa heillä voisi teetättää ja ottaa korjuuseen vainajain perinnön. Ei ole heillä enää runoudestaan, mutta kielen tähteistä saisi tutkija vielä isotkin aarteet. Sääliksi käy heitä, oikein käy sääliksi.
—Mahtaisiko niihin tutkimuksiin suuriakin valmistuksia tarvita?
Robert tunsi, että vastauksesta hänen kysymykseensä riippuisi niin paljon, ettei hän oikein tiennyt, millaiseksi sen olisi toivonut.
—Eihän siihen muuta kuin että osaa sanat kirjoittaa ja muotoja muistoonsa merkitä. Ei sen suurempaa tiedemiestä. On ne tiedot joka maisterilla mitkä minullakin. Mutta hyvä terveys ja vähät vaatimukset, ne ovat näillä retkillä välttämättömät.