—Mikä hävyttömyys! sanoi professori, silmät päähän pysähtyen.
—Semmoisia ne on!
—Se nyt ei ole minun asiani, mutta … kuului hän puhuvan rovastille rappusia noustessa.
Snellman ja Lönnrot ja muut herrat seurasivat mukana sakastiin, mutta
Antero kiersi kirkon ympäri ja pistihe miesten ovesta sisään.
Pappilan naisväki tuli samassa vastapäisestä ovesta, ja he asettuivat »omaan penkkiinsä», »herrain penkkiin» käytävän risteyksessä vastapäätä saarnastuolia, mistä heidän täytyi karkoittaa siihen tunkeutuneita talonpoikaisvaimoja. Kohta heidän jälestään tuli samaa käytävää herrain penkin ohitse Helanderin Maria ja Hanna ja eräs kolmas, Karoliina, Anteron sisar, jonka tulon hän oli kokonaan unohtanut. Ruustinna teki heille merkkejä, että tulisivat heidän penkkiinsä. Mutta he menivät ohi ja istuutuivat takana olevan penkin suuhun, jossa muutamat körttipukuiset vaimot heti tekivät heille tilaa. Vastapäätä pappilaisten penkkiä istui miesten puolella joukko heränneitä miehiä, ja siihen asettui, sakastista kuorin ja suuren käytävän kautta tullen, Paavokin Rajavaaralaisen viereen. Hänen tullessaan kuiskahteli ja kuhahteli kirkossa, ja siellä täällä kohosi ja kurkottautui päitä häntä katsomaan. Sakastin ovensuussa oli erillään muista penkki, johon suntio sen ovea avaten saattoi Snellmanin, Lönnrotin, professorin, pappilan nuoret herrat ja joitain muita Anterolle tuntemattomia herroja. Virren veisattua asettuivat papit alttarille messupaidoissaan. Rovasti oli kerrassaan komea tässä puvussa ja teki siinä mahtavan vaikutuksen, kuin minkä kirkkoruhtinaan, jonka rinnalla Helander painui pieneksi ja vähäpätöiseksi, miltei naurettavaksi pörröisine tukkineen ja silmälaseineen. Rovastilla oli mainio, sulava messuääni, kuulu koko hiippakunnassa, ja pappeinkokouksissa ja piispantarkastuksissa pantiin hänet aina alttaripalvelusta toimittamaan. Mutta niin pian kuin hän nousi saarnastuoliin puhumaan, oli niinkuin olisi hänen varmuutensa ja mahtavuutensa kadonnut. Hänen puhetapansa oli muuttunut teennäiseksi saarnan nuotiksi eikä hänen sanoissaan ollut mitään merkittävämpää sisältöä. Hän luki saarnansa aina tuon tuostakin paperiinsa katsahtaen; aatteet olivat vanhoja ja mehuttomia eivätkä vaikuttaneet. Kului pitkät hetket, ettei Antero kuunnellut eikä seurannut, niinkuin oli päättänyt tehdä, vaan tapasi itsensä tarkastamassa kirkkoa ja kansaa. Ihmisiä tuli ja meni, koiria juoksenteli, välistä haukahdellenkin, käytäviä pitkin ulos ja sisään, lapset huusivat, ja Anteron penkissä keskusteli kaksi miestä puoliääneen kalansaaliista:
—Käytänkö teillä viime viikolla nuotalla?—Elähän vai saatiin veneellinen lahnoja!—Ei ollut meillä kuoreen kudusta.—Joko teillä on ajettu sonnat pellolle?
Vasta sitten, kun rovasti oli päässyt jotenkuten tekstistä erilleen ja ryhtynyt puhumaan mieliaineestaan, saivat hänen sanansa jotain sisältöä:
—Ja mitä teille jumalansana opettaa teidän ulkonaiseenkin elämäänne nähden, jonka tulisi olla kuva teidän sisällisestä elämästänne? Eikö se opeta, että teidän myöskin ulkonaisesti tulee siveällä ja sievällä käytöksellä ja puhtaudella sekä sanoissa että töissä osoittaa olevanne Jumalan lapsia? Sen opetuksen antaa meille pyhä raamattu esimerkillä useista pyhistä miehistä ja siveistä naisista. Mutta kuinka te teette, sanankuulijani, kuinka menettelette? Pesemättömin kasvoin, pörröisin tukin ja likaisin, haisevin vaattein rohkenette te tulla yksin Herran huoneeseen, jopa Hänen armopöytänsäkin ääreen. Kuinka te esiinnytte, ette vain omassa keskuudessanne, vaan kinkereillä, pappilassa, jopa kirkossakin: sylette, meluatte ja kaikenkaltaista ulkonaista saastaisuutta harjoitatte, niinkuin tänäkin päivänä olemme nähneet ja kuulleet, vaikka siitä teille alinomaa on puhuttu ja saarnattu ja parempain ihmisten esimerkillä neuvottu.
Ja siitä johtui rovasti moittimaan heidän muitakin heikkouksiaan: laiskuutta, saamattomuutta, ymmärtämättömyyttä ja siitä seuraavaa köyhyyttä ja kurjuutta. Eivät ota eivätkä tahdokaan missään asiassa ottaa esimerkkiä niistä, jotka tietävät ja ymmärtävät asiat paremmin kuin he.
—Kohta alkaa Rimpiläinen soistaan saarnata, kuuli Antero äänen takanaan sanovan niin kovaa, että useista penkeistä kääntyi päitä sinnepäin.