Oli ainakin juhlallista kirkkoon-lähtö Kontolan pappilassa sunnuntaiaamuna, mutta eritoten niinä pyhinä, jolloin rovasti itse saarnasi. Kaikki kotiväki ja vieraat tiesivät rikkovansa talon hyviä tapoja vastaan, jos eivät olleet saapuvilla aamiaispöydässä, tuolien takana seisomassa, odottamassa rovastia, joka saapui siihen täysissä tamineissaan, totisena ja vakavana, asettuen tuolinsa taa, pannen kätensä ristiin ja lukien ruokaluvun, joka vain näin sunnuntaisin luettiin. Hän oli kuin muuttunut, ei näyttänyt olevan sama mies, mikä eilen kokkomäellä, ei puhunut monta sanaa ja painoi saman leiman muihinkin, jotka virkkoivat virkettavansa tavallista matalammalla äänellä. Keskustelu rajoittui nytkin kysymyksiin siitä, kuinka vieraat olivat nukkuneet, että ilma oli muuttunut hiukan kylmemmäksi—saako luvan olla lisää maitoa?—Eilisistä tapahtumista kokkomäellä ei puhuttu sanaakaan, oli niinkuin ei niitä olisi ollutkaan. Snellman sanoi vain silloin tällöin jonkun kohteliaisuuden professorskalle, joka istui häntä vastapäätä, Lönnrot kiitti ruustinnaa erinomaisesta yösijastaan ja mainiosta aamukahvista. Professori, jolla oli yllään valkoinen kaulahuivi ja hienoin verkatakkinsa, oli niinkuin olisi ollut lähdössä johonkin ylen tärkeään viralliseen toimeen.
—Niin, ehkä sitten nousemme ja lähdemme kirkkoon, virkkoi rovasti ja poistui pöydästä yhtä juhlallisesti kuin oli siihen äsken tullut.
Hetken päästä kokoonnuttiin rappujen eteen, ja niinkuin eilenkin asettui rovasti nytkin saattueen etunenään, johon pihalta ja matkan varrelta liittyi odottavaa kansaa.
—Missä Hanna on? kuului ruustinna kysyvän. Eikö hän tulekaan, vaikka pappa saarnaa?—Mutta ei kukaan tiennyt, minne Hanna oli kadonnut.
Niin pian kuin tien käänteessä tapuli tuli näkyviin, nähtiin luukussa vartioivan kellonsoittajan pään katoavan ja samassa alkoi toinen kelloista, papin kello, heilua ja soida. Kirkon portilla erosivat naiset saattueesta; herrat seurasivat rovastia sakastin kautta kirkkoon.
Heidän sakastin rappusia lähestyessään kiersi kirkon päitse esiin toinen saattue, sankka parvi heränneitä Helanderin ja Ukko-Paavon perässä. Satuttiin yhteen sakastin rappujen edessä, ja Helander ja Paavo jäivät siihen seisomaan antaakseen rovastille tietä. Mutta rovasti teki puoleksi pilkallisen kumarruksen ja kädenliikkeen, pyytääkseen Paavoa astumaan edellä.
—Herra rovasti menee vaan edeltä, sanoi Paavo.
—Kunnia sille, jolle kunnia tulee—piispa ensin ja sitten vasta rovasti.
Leikiksi lyöden virkkoi Paavo:
—Ja kun vielä kahden hiippakunnan piispa! ja meni edeltä sakastiin.