Saarnastuolista hän teki kokonaan toisen vaikutuksen kuin äsken alttarilta rovastin rinnalla. Hänen selkänsä oli oiennut, hänen päänsä oli noussut pystyyn, hän oli varma ja itsetietoinen liikkeissään avatessaan kirjoja ja ne sulkiessaan ja tekstit ja rukoukset luettuaan ne pois pannessaan. Pysty tukkatöyhtö, jota hän silloin tällöin kädellään kohenteli, oli kuin kypärän töyhtö. Ääni, vaikkei ollutkaan suuri ja voimakas, tunki kirkon kaukaisimpaankin kolkkaan. Hän puhui vapaasti, papereihin katsomatta, ja ääntä seurasi katse, näyttäen tunkevan yhtä kauas kuin sekin, sattuvan kaikkiin yhtä haavaa, nauliten paikoilleen ja hereillä pitäen jokaisen kuulijan,—ja sattuen samalla häneenkin, Anteroon, niinkuin hänestä näytti,—ja tarkoittaen sanat erityisesti juuri kuin häntä, niinkuin hänestä tuntui. Ja kohta alussa oli hänen äänessään ja olennossaan jotain samalla torjuvaa ja hyökkäävää, niinkuin hän olisi ollut piiritetyssä tornissa ja heittänyt sieltä haavoittavia nuolia häntä saartavaan joukkoon, niinkuin ei olisi hänellä ollut ainoatakaan ystävää, ei ainoatakaan myötätuntoista kuulijaa.
Hän luki ensin päivän tekstin, luki sen hitaasti ja pannen painoa joka sanalle, niinkuin olisi niissä ollut erityinen nykyhetken merkitys:
—»Huutavaisen ääni on korvessa: valmistakaat Herran tietä, tehkäät tasaiset polut erämaassa meidän Jumalallemme. Kaikki laaksot pitää koroitettaman ja kaikki vuoret ja kukkulat pitää alennettaman, ja mitä on tasoittamatonta, pitää tasattaman ja koliat silitettämän. Sillä Herran kunnia ilmoitetaan ja kaikki liha on ynnä näkevä Herran suun puhuvan. Ääni sanoo: saarnaa! Ja hän sanoi: mitästä minun pitää saarnaaman?—Kaikki liha on ruoho ja kaikki hänen hyvyytensä niinkuin kedon kukkanen. Ruoho kuivuu pois, ja kukkanen lakastuu, mutta meidän Jumalamme sana pysyy iankaikkisesti.»
Sitten hän alkoi vähän lomaa pitäen:
—Huutavan ääni sanoo siis: saarnaa! Ja ääni kysyy: mitä pitää minun saarnaaman? Mitä erittäin tänä päivänä?
Hän piti taas hetken lomaa ja vastasi sitten kysymykseensä:
—Ilosta ja riemusta pitää minun saarnaaman.—Niinkö? kysytte kummastellen. Niin juuri! vastaan minä.—Mutta ei siitä ilosta ja riemusta, joka on Jumalan mielen mukaan ja joka taivaassa autuaita odottaa heidän palkkanansa siitä, miten heitä täällä maan päällä on pilkattu ja kiusattu ja vainottu, eikä siitäkään, minkä syntinen ihminen tuntee saadessaan jo täällä maan päällä osoituksia Jumalan armosta—ei niistä tällä kertaa, vaan niistä iloista ja riemuista, jotka ovat pimeyden ruhtinaan mielen mukaiset ja joita suruton maailma itse itselleen joka päivä valmistaa täksi tämänaikaiseksi iloksensa, maalliseksi paratiisikseen. Niistä pitää minun tänä päivänä puhuman, ja siihen tehtävääni pyydän Sinulta, oo Herra Jumala, rakas taivaallinen Isä, voimaa ja vahvistusta Sinun omalla opettamalla rukouksellasi… Isä meidän, joka olet taivaassa…
Ei kuulunut hiiskaustakaan kirkosta, ei ainoatakaan päätä kääntynyt pois papin kasvoista, ja kun hän polvistui äänetönnä lukemaan isämeidän rukousta, kaatuivat penkkien täydet kuin pyyhkäistyinä yhteiseen, hiljaiseen rukoukseen.
Kun hän taas seisoi suorana saarnastuolissa, oli hän tarttunut kahdella kädellä kiinni sen laitaan niinkuin tukea hakien. Hän alkoi tyynesti ja kuin hilliten itseään, mutta kiihtyi ja vilkastui vähitellen ja ääni sai yhä enemmän paatosta, vaihtuen väliin pilkalliseksi. Antero huomasi heti, mihin hän tahtoi tulla ja että saarnan kärki oli tähdätty pappilaisia vastaan.
—Niin, puhukaamme siis ilosta ja riemusta, sillä eihän nykyaikana enää kuule muusta kuin niistä puhuttavan, ei muusta kuin juhlista, tansseista, huvituksista ja juomingeista. Vai missä kuulee nyt luettavan tai veisattavan tai Jumalan sanaa harjoitettavan; Ei muualla kuin täällä erämaan matalimmissa majoissa. Oppineet ja etevät ja maan mahtavat ja viisaat eivät meille siinä asiassa suinkaan mitään esimerkkiä anna. He päinvastoin antavat meille esimerkkiä juuri siitä, miten me oikein voisimme maallisella turhuudella mielemme täyttää. Pääkaupungista ja yliopistosta, valon ja valistuksen lähteestä, leviää tänne meihin epäusko, turmelus ja kevytmielisyys, leviää kaikkeen maahan ja kaikkeen kansaan. Ja että maailman villitsijä saisi ihmiset tähän menoonsa oikein mieltymään, että saisi sokaistuksi silmät ja omattunnot vaiennetuiksi, tekee hän, niinkuin hänen tapansa aina on ollut: pukeutuu kauniiksi ja viehättäväksi, sanoo tuon kaiken hyvän olevan, uskottelee sen muka tapahtuvan jalojen tarkoitusten saavuttamiseksi, aatteiden ja ihanteiden tähden, maan ja kansan »pelastukseksi». Kuulisittepa te, jotka täällä erämaassa pimeydessä elätte, mitä hyvää huolta teistä pidetään, kuinka teille lähetetään sanansaattajia kertomaan siitä, mitenkä teidän on »uudesti synnyttävä» —ei katumuksen ja kilvoittelun kautta, vaan muka kaikenkaltaisten ylevien aatteiden kautta, jotka juomingeissa syntyvät ja joita juhlissa ja tansseissa julistetaan. Minä olen kuullut sen, ja minä tiedän sen. Mutta mitä he opettavat sitten meille? Että ihmisjärki on ylinnä kaiken, ja että kun järki ei voi Jumalaa käsittää, niin ei Jumalaa siis olekaan. Entä raamattu? Mutta kun raamattu ei olekaan Jumalan kirjoittama, vaan ihmisten, kun ei se ole muuta kuin satua, tarinaa, vanhaa runoa, niinkuin Kalevalat ja sen semmoiset, joita he meille raamatun ja pyhien virsien sijaan tyrkyttävät! Eihän se ole muuta kuin yhteen koottua Israelin kansan maallista viisautta, ei muuta kuin sen siveellinen lakikirja, niinkuin muka Sananlaskut ja sen semmoiset. Ja että Kristus, jos häntä lienee ollutkaan ja jos hän ei ollut vain petturi, oli vain tavallinen ihminen eikä meidän jumalallinen Vapahtajamme ja Jumalanpoika. Vapahtahja—mitä me semmoisella, kun ei ole edes kuolematonta sielua, ei pelastuksen toivoa ja tarvetta, ei taivasta ja iankaikkista elämää! Te luulette, että minä liioittelen ja leikkiä lasken, mutta totta on joka sana, on omine silmineni oppineiden kirjoista lukemaani ja omine korvineni oppineiden ja filosofien suusta, professorien, jopa piispainkin suusta kuulemaani. »Eihän ole mihinkään koko kristinuskosta», sanoi minulle itselleni muuan piispa. »Mitä se on vaikuttanut?» sanoi hän. »Onko ihmiskunta parantunut, ovatko sodat ja kärsimykset loppuneet? Onko paha maailmasta kadonnut?»— Jumalankieltäjiä he ovat, sanon minä, puolipakanoita nuo ensimmäiset ja ylimmät Suomen kansan opettajista ja nuo korkeimmat Suomen kirkon kaitsijoista! Ja se, joka ei ole kieltäjä, hän on ainakin epäilijä tai välinpitämätön, jota eivät uskon asiat liikuta, joka ei koskaan ole tehnyt itselleen kysymystä: »Ah Herra, kuinka minä autuaaksi tulisin?» Vaikkeivät he julkisesti Jumalaa kielläkään, niin elävät he kuitenkin, niinkuin ei Jumalaa olisi, niinkuin ei olisi tuomaria, ei rankaisijaa, ei helvettiä—niinkuin eivät koskaan ajattelisi, että meidän kerran kuoleman pitää. Elävät, niinkuin joka päivä olisi viimeinen, mutta niinkuin ei viimeistä päivää kuitenkaan olisi.