Maantiellä, heidän astuessaan ulos hautausmaan portista, tuli heitä vastaan Naimi.
—Eikö posti vielä tullut? kysyi ruustinna.
—Ei, vastasi Naimi, en ymmärrä, missä se viipyy.
—Sinäkö nyt postia hoidat? hymähti professorska. Mutta samalla kuuluikin aisakellon ääni sillalta päin, ja Naimi pyörähti takaisin pappilaan ruustinnan kanssa.
—Kyllä minä otan vastaan postin, sanoi ruustinna.
—Ei, ei, kyllä minä…
Kaarina ja Anette katsahtivat Naimin jälkeen ja hymähtivät merkitsevästi.
—Mennään lukemaan hautakirjoituksia, ehdotti professorska, ne ovat välistä niin mahdottoman hullunkurisia!
Siinä oli yht'äkkiä Lauri heidän edessään ja liittyi Aneten seuraan, välttäen Anteron silmiä. Hän tarjosi kukan Anetelle ja Anette kiinnitti sen hymyillen vyötäisiinsä. Kaarina jäi kulkemaan Anteron kanssa. He puhelivat jotain, mutta Antero ei saanut mielestään kysymystä, mitä varten Naimi oli mennyt ja mitä varten tytöt olivat hymähtäneet hänen jälkeensä.
Kun Antero taas tuli kirkkoon, ihmetytti häntä, että kaikki siellä oli kuin muuttunut. Penkit olivat täynnä, kirkossa vallitsi täydellinen hiljaisuus, ja kaikkien huomio oli kiintynyt saarnastuoliin, jonne Helander juuri oli noussut.