—Olikohan se niinkään toista?
Rovasti otti hattunsa ja keppinsä ja meni, kuullen mennessään, kuinka professori puristi sakkoja laihoista luisista käsistään. Hän aikoi mennä sillalle, mutta sieltä hän näki nuorten reippain askelin ja vilkkaasti keskustellen tulevan Snellmania saattamasta ja kääntyi rantaan. Hänen ei nyt tehnyt mieli tavata nuoria. Oli jotain, joka häntä vaivasi. Olisiko hänen ehkä pitänyt langolleen selvemmin ilmaista, mitä hän ajatteli hänen teostaan? Että se oikeastaan oli katala teko tuommoinen. Kirje oli sekä värittänyt että vääristänyt. On mahdollista, että ne ovat päättäneet nostaa viimeisen vainon Snellmania vastaan. Monet merkit ovat siihen viitanneet… Snellman nyt voisi ollakin varovaisempi. Voihan olla, että hänen kirjoituksiaan ja esiintymistään tullaan käyttämään maan vahingoksi ja että olisi isänmaan onnen vuoksi välttämätöntä hiukan itseään hillitä. Mutta ehkä tämä nyt tähän jääpi. Lanko on ärtynyt, hänellä täytyy aina olla jotain rettelöimistä. Hän on nyt kiihtynyt siitä, että tuntee nuorten olevan häntä vastaan täälläkin, jossa ne aina ennen hänen viisauksiaan kuuntelivat, joskaan ei mielenkiinnolla, niin kuitenkin velvollisella kunnioituksella. Snellmanin ja Lönnrotin juhlimisen hän nähtävästi käsitti mielenosoitukseksi itseään vastaan. Mutta en minä aina jaksa hänen heikkouksiaan mielitellä.
Rovasti hypisteli siinä ongenvapojaan, jotka sujakoina seisoivat verkkohuoneen päätyä vastaan, mutta ei saanut mielestään pois sitä, mikä sitä kiusasi.
Silloin hän muisti Helanderin saarnan. Se tuli kuin vapautus tästä toisesta. Se nyt on todellakin liikaa, siinä on lanko oikeassa, että jos sellainen jää rankaisematta… Tässä täytyy ryhtyä johonkin. Vai oli piispakin lausunut kummastelunsa hänen leväperäisyydestään heränneitä kohtaan? On ehkä sittenkin välttämätöntä ilmoittaa asiasta tuomiokapituliin—sanoa ainoastaan totuus, ei muuta—kertoa asia, niinkuin se on, liioittelematta ja värittelemättä.
Oli tyven ilta—harjukset ja lohenpoikaset hyppelivät suvannossa…
—Ennenkuin minä muuhun ryhdyn, täytyy minun ehkä sentään ensiksi kääntyä hänen puoleensa viimeisellä vakavalla varoituksella.
Mielissään siitä, että sai ikävän asian lykätyksi, huusi hän puutarhaan, jossa pikkupojat olivat hippasilla:
—Tulkaa ongelle, pojat!
Olihan ehkä vähän sopimatonta rovastin mennä ongelle näin sunnuntai-iltana, mutta tämä päivä oli ollut niin ikävä ja väsyttävä… Jos ihmiset eivät niin kauheasti pinnistelisi ja ponnistelisi ja rettelöisi, vaan eläisivät rauhassa ja sovussa ja koettaisivat ymmärtää toisiaan…
Hetken päästä istui Kontolan rovasti kosken alla vetelemässä kaloja veneeseensä ja oli unhottanut kaikki tämän ikävän päivän vaivat ja vastukset.