* * * * *
Tytöt olivat ilmaisseet Snellmania saattamasta palatessaan kouluaatteensa, ja se oli saavuttanut yleistä suosiota ja hyväksymistä. Ristokin oli sitä mieltä, että aate oli hyvä ja käytännöllinen, kokonaan toista kuin mitä Antero oli tarkoittanut.
Tyttöjä suututti vähän Riston tapa. Oli ihme ja kumma, kuinka se aina osasi häiritä…
—Tulkaa tänne, herra Hagman, mennään tänne.—Teidän aatteenne tulee kyllä sekin mukaan!—ja Naimi vei heidät mukaansa puutarhaan.
Sinne alkoi samassa kuulua soittoa salin avonaisista ikkunoista. Ensin haparoiden ja etsien, sitten vähitellen varmistuen ja syventyen—ei koskaan päästen erään rajan yli, vaan aina palaten kuin väkisin samaan teemaan, niinkuin virren nuottiin—milloin fantasioja, milloin tuttuja säveliä yhteen kudottuina—tunteellista ja omintakeista, mutta samalla niinkuin olisi soittaja itse jo päässyt ja tyyntynyt niistä tunteista, joita nyt enää vain muisteli ja johteli mieleensä.
—Kuka se on? kuiskattiin.—Anette?—Ei, tässähän se on.—Täti?—Ei, täti on tuolla…
—Sehän on Karoliina Handolin. Hän aina soittaa noin meillä käydessään, kun ei saa soittaa kotonaan.
—Miksei saa?
—Hänen miehensä on myynyt vallesmannin mamselille hänen klaverinsa, jonka hän sai lahjaksi enoltaan.
—Niin saikin, sanoi Antero.