Antero tunsi, että hänen olisi pitänyt seurata sisartaan, jota ei ollut tavannut kymmeneen vuoteen ja joka oli tullut häntä tapaamaan, mutta ei voinut mitenkään pakottaa itseänsä siihen.
Muut olivat jo menneet levolle, kun ruustinna vielä istui ja valvoi odottaen Robertia, joka ei ollut palannut Lönnrotia saattamasta. Äiti oli levoton poikansa tähden. Hän pelkäsi hänen aikomuksiaan, ja siitä hän oli varma, että heillä oli ollut jotain Lönnrotin kanssa.
—No, Robert, minne sinä saatoit hänet?—Hän on kovin miellyttävä mies, niin tyyni ja vaatimaton, minusta ja tädistä paljoa miellyttävämpi kuin Snellman.—Mitä te nyt oikein hänen kanssaan puhelitte?
Mutta Robert ei antautunut siitä selkoa tekemään, söi vain häntä odottamaan jätettyä illallistaan ja vastasi yksikantaan.
—Kai sinä nyt aiot oikein levähtää tänä kesänä? Se varmaan tekisi sinulle hyvää. Ehdithän sinä sitten taas syksyllä siellä Helsingissä.
—En tiedä, ehken menekään Helsinkiin.
—Elä todella menekään, vaan jää tänne kotiin lepäämään laakereillesi.
—Ei niistä minun laakereistani ole leposijaksi.
—Kuinka ei? Voiko nyt mitään sen kunniakkaampia.
—Se on nyt minulle kaikki mitätöntä.