Ja niin lähdettiin, kaikki hyvällä tuulella, etenkin professori, jonka äreys ja pisteliäisyys Snellmanin mentyä oli kokonaan kadonnut ja joka nyt vain hypäkehteli ja ketterehteli tyytyväisenä maalaiselämään.
Voudinniemen erotti pappilasta ja kirkonkylästä honkametsä, joka laamannin raja-aidasta alkaen oli raivattu ja puhdistettu ja varustettu käytävillä ja istuimilla. Metsää sanottiin Porokankaaksi, luultavasti muistona niiltä ajoilta, jolloin lappalaisten kerrottiin siinä Kontolan markkinoille tullen ajojuhtiaan syöttäneen ja jolloin se oli ollut jäkälää kasvavana kankaana. Laamannitar oli antanut metsälle nimeksi Renskogen—miksei yhtä hyvin Poroskogen tai Porsasskogen eli suoralla suomenkielellä Porsasmetsä?—puheli rovasti Anterolle—ja olisi ollutkin hyvin kyllä syytä siihen nimeen, kun laamanni piti sikojaan tässä aituuksessa, josta ne muuten sivumennen sanoen yhtämittaa tunkeilivat pappilan peltoihin.
—Ei, mutta katsokaa, ne ovat panneet kukkasia puiden kylkiin—meille tervehdykseksi varmaan—kaikkea ne keksii—se on todella somaa!— meidänkin pitää panna samalla tavalla meidän puolelle papan nimipäivänä.
—Ei me nyt toki aina laamannilaisia matkita,—sanoi Kaarina.
—Milloinkas me nyt sitten muulloin?
—Kaikessa mamma koettaa—
—Ei kaikessa, mutta jos on jotain, josta voi oppia… Tultiin portille, joka oli auki. Portin pielessä seisoi sotilaallista kunniaa tehden vanha äijä, päässään ruotsinaikuinen Savon-jääkärien lakki.
—Päivää, Pistooli, joko lahnat nousevat lehto-luhdalle?
—Jumala varjelkoon, herra tohtori ja ritari, jopa nousevat!
Talo oli vanha ja hiukan rappeutuneen näköinen, mutta arvokas ja tyylikäs, keltaiseksi maalattu valkeine kaarimaisine ikkunanpielineen. Porstua lepäsi paksujen köynnöksillä koristettujen pilarien päällä, ja sen katto oli samalla ylikerran parveke. Päädyssä oli puukilpeen maalattu Carpelanien vaakuna.