Porstuassa oli tulijoita vastassa suippopartainen, pitkä, hiukan kumarahartiainen vanha herra. Hän tervehti vieraita ja puristi heidän käsiään ystävällisesti, herttaisesti ja lämpimästi, niinkuin hänelle olisi tapahtunut aivan erityinen kunnia ja ilo saadessaan vastaanottaa jokaista ja häneen tutustua; ei ollut mitään erotusta siinä, miten hän tervehti rovastia ja ruustinnaa ja professorin väkeä ja miten nuoria.
—Vai niin, maisteri Hagman, olen kyllä kuullut—minua ilahduttaa—on erinomaisen hauskaa, että herrat suvaitsivat—olkaa hyvä ja astukaa sisään—vaimoni on suuresti ihastuva—
Isän takana seisoi poika, Aleksanteri, upseeri, Suomen meriväen univormussa; liikkeissään ja sanoissaan sääntömäinen ja virallinen, laiha ja pitkäkasvoinen.
Salissa olivat talon tyttäret vastassa, kaksi ei aivan nuorta neitosta, hienopiirteisiä, solakoita ja kalpeita, puettuina aivan samanlaiseen pukuun, yhtä ystävällisesti hymyileviä ja yhtä herttaisia kuin laamannikin,—kolmas sitä vastoin aivan erilainen, hartevampi, pulleampi ja tavallisempi. Antero muisti nähneensä Helsingissä sekä yliopiston lehterillä että promotsionitanssiaisissa nuo terveyttä punottavat kasvot, nuo ympärilleen hymyilevät silmät, ja kuulleensa tuon raittiin naurun.
—No, ka, päivää, Otto, oletko sinäkin täällä? Salaiseksi ilokseen huomasi ruustinna, että Ingrid, niinkuin Naimikin jo oli kertonut, ei ollut vähääkään muuttunut tukholmalaisessa pensionissaan, jossa oli ollut vuoden ajan muka hienostumassa—sama käytös, sama kömpelö käden kiverrys tervehtiessä ja sama voimakas puserrus.
Hänen armonsa istui budoaarissa, keskellä pientä silkkipäällyssohvaa, ympärillään muutamia samanlaisilla silkkipäällystuoleilla istuvia pitäjän rouvia: ruununvoudin, vallesmannin, maanmittarin… Nousten ja pari askelta eteenpäin siirtyen ojensi hän tulijoille kullekin kätensä suudeltavaksi. Naisia suuteli laamannitar otsalle, Naimia molemmille poskille erityisen lämpimästi.
—Ca va bien, ma petite?
—Merci, très bien, ma tante!
Istuttiin kehään sohvan ympärille, jossa tuolit olivat asetetut niin, ettei kukaan istunut selin toiseen. Laamannitar oli todellakin hieno ja ylhäinen nainen, ja Anterosta oli kuin olisi koko perhekin ollut näitä muita korkeammalla jalustalla, viritettynä johonkin toiseen äänilajiin. Vaikka nämä muut koettivat olla vapaita ja salonkimaisia, niin he olivat kuitenkin kuin vähän hämillään, kuin varpaillaan, ei vain rovasti ja ruustinna ja tytöt, vaan myöskin professori ja professorska. Kotonansa niin reipas ja huoleton ja varma Naimikin vaikutti ujolta ja saamattomalta… Täällä ei näemmä kannettu kahvia ympäri, vaan asetettiin tarjotin pöydälle, josta laamannitar ja tyttäret sulavilla liikkeillä ja myhäilevin kasvoin ojensivat jokaiselle kuppinsa, tarjoten samalla sokeria, joka oli otettava hopeahohtimilla.
—Herrasväellä on ollut arvokkaita vieraita, kuulema … puhui laamannitar. Rehtori Snellman ja tohtori Lönnrot, olen kuullut … nämä mainion etevät ja oppineet miehet. Mahtoi olla opettavaa kuulla rehtori Snellmania—täällä maalla on niin harvoin tilaisuutta henkevään seurusteluun muiden kuin tietysti lähimpien naapuriensa kanssa—hän on kuulema matkustellut niin paljon ja nähnyt niin paljon ja osaa varmaankin kertoa yhtä hyvin kuin hän kirjoittaakin.