Laamannitar puhui niin, ettei kukaan voinut väittää vastaan, ei edes kasvojensa ilmeelläkään ilmaista eroavaa mielipidettään, ei professorikaan, joka hänkin, ystävällinen, kohtelias hymy huulillaan, oli pakotettu antamaan hyväksymisensä emännän arvostelulle.
—Olen kuullut sukulaisiltani Ruotsista, että rehtori Snellman siellä ollessaan oli seurustellut kaikkein parhaimmissa ja hienoimmissa piireissä.
—Epäilemättä, sanoi professori.
—Minulla ei ole koskaan ollut kunnia kohdata tohtori Lönnrotia, mutta hän kuuluu, niin mainehikas mies kuin onkin ja tunnettu ulkopuolella maan rajojenkin, olevan erinomaisen vaatimaton ja samalla hienotuntoinen.
—Niin, sitä hän on…
—Suomalaiset kansanlaulut ovat niin ihmeteltävän kauniit. Vaikken ymmärräkään sanoja, mutta sävel on niin surullinen ja liikuttava. Tahtoisin niin kernaasti kuulla kerran kannelta soitettavan—sinähän osaat, Naimi—sinun pitäisi kerran tulla tänne kanteleinesi.
Hän tahtoi sanoa kaikille jotain ystävällistä ja miellyttävää. Hän onnitteli Robertia hänen laakereistaan, sulkien siihen Anteron ja Ristonkin, onnitteli Lauriakin hänen lyyrystään ja ruustinnaa hänen poikiensa menestyksestä, kaikille ja kaikista oli hänellä joku ystävällinen sana sanottavana. Tuli puhe Paavon käynnistä pappilassa ja sen johdosta heränneistä.
—Minä en tosin ymmärrä noita synkkiä ja surullisia ihmisiä, ne vaikuttavat minuun välistä melkein kammottavasti, kun näen heidän niinkuin aaveiden tulevan vastaani…
—Niin todella … kammottavasti—se on juuri oikea sana, riensi ruustinna.
—Mutta mieheni sanoo kuitenkin, ja hän tuntee kansaa paremmin kuin minä, että mitä rehellisyyteen ja luotettavaisuuteen tulee … hän voisi milloin tahansa kuulla näitä pietistejä ilman valaa eikä epäilisi heidän totta puhuvan—eikö totta, ystäväni?