—Tietenkin, vastasi Antero. Mutta emmehän silti saa halveksia esi-isäimmekään neuvoja. Ne ovat jaloa ja ylevätä siveellistä tietoa, joka on kätketty Suomen kansan vanhoihin virsiin ja sananlaskuihin. »Kielsi vanha Väinämöinen kullalle kumartamasta, hopealle horjumasta»— ja monta muuta samanlaista neuvoa ja opetusta. Ei saa tuomita sitä, mikä on hyvää ja kaunista, vaikkei olisikaan aivan samaa ja vaikkei olisi samaa tietä tultu siihen. Pakanatkin etsivät totuutta ja siitä monta neuvoa löysivät.
—Ei niitä noita neuvoja enää nykykansa tarvitse. Sillä on nyt paremmat neuvot ja paremmat neuvojat, toinen tieto ja toiset tietäjät. Ei ole enää Väinämöisen virsistä meille. Toinen veisuu nyt jo täällä Savonkin saloilla kaikuu.
Isäntä sanoi sen tyynellä surumielisyydellä, niinkuin säälien eksynyttä ja erehtynyttä, mutta samalla sellaisella varmuudella ja vakaumuksella, jota ei näyttänyt voivan kumota.
Mutta Antero ei vielä tahtonut jättää asiataan.
—Onhan tietysti se sana, mikä meille on raamatussa ilmoitettu, puhtainta ja korkeinta—
Mutta hänet keskeytti karsinapuolelta tupaa virsi. Sen aloitti talon tytär, ja melkein kohta, kuin yhteisestä suostumuksesta, yhtyivät siihen muutkin tuvassa olijat.
Siitä muisti Antero yht'äkkiä, että oli sunnuntai, että oli kirkkoaika. Hän sulki kirjansa ja pisti sen takaisin reppuunsa ja jäi istumaan loitomma ikkunan luota, hiukan varjoon. Risto oli jo kohta syötyä mennyt ulos kivelle, josta hänen kalkutuksensa kuului veisuun lomassa.
Tarkastaessaan tupaa ja tuvassa olijoita esiintyivät ne vähitellen siinä Anterolle ikäänkuin jossain uudessa valossa. Ne olivat selvinneet ja suurenneet. Isäntä, joka yksin istui pöydän edessä olevalla penkillä, oli korkeine otsineen ja totisine ilmeineen niin arvokas ja itsetietoinen, että Anteroa ihmetytti, kuinka hän oli voinut hänelle tyrkyttää Kalevalaa ja Väinämöistä ja odottaa, että hän heti sen hyväksyisi, niinkuin nuoret ylioppilastoverit, jotka heti olivat innostuneet hänen uudesta aatteestaan ja sille hyvää huutaneet. Hän näytti siinä mietteisiinsä vaipuneena siltä, kuin hän jo olisi miettinyt kaiken, tiennyt kaiken ja käsittänyt kaiken. Seinustalla istui muita miehiä, joista muutamat olivat saapuneet aamiaisen aikana eivätkä kuuluneet talon väkeen. Karsinassa oli ryhmä naisia ja pöydän päässä ikkunan alla vanha emäntä, joka luisilla sormillaan puristi suurta virsikirjaa, niinkuin olisi joku tahtonut sitä häneltä riistää. Mutta pankon luona, suuren uunin kupeella, joka oli kuin alttari kotikirkossa, suuressa pirtissä, veisasi talon tytär, silmissä onnellinen innostunut ilme, niinkuin hän olisi nähnyt jotain, mitä eivät muut nähneet.
»Ei ole Väinämöisen virsistä meille, nyt osataan jo paremmat. Toinen veisuu kaikuu jo Savon saloilla.»
Näitäkö hän oli tahtonut opettaa, näillekö antaa uusia ihanteita.