Yht'äkkiä herätti virsi hänen erityistä huomiotaan. Hän tapasi sydämensä omituisesti sykertymästä, yllätti itsensä joutuneena selittämättömän liikutuksen valtaan. Siinä oli jotain tuttua, niinkuin jotain kaukaista muistoa: hän istuu pehmoisessa sylissä, nojaa päätänsä lämpimään poveen ja katselee niinkuin nytkin yli laajan, mustan lattian, johon auringonpaiste painaa ikkunan kuvan. Ympärillä on totisia kasvoja ja liikkumattomia olennoita, jotka katsovat suoraan eteensä ja joiden huomiota hän ei saa herätetyksi, vaikka jalallaan viputtaa sitä varten. Pöydän päässä on korkeaotsainen, ruskeasilmäinen mies, joka kyllä katsoo häneen, vaikkei oikeastaan katso… Hän jäi heistä pienenä, ei muista heistä muuta kuin tuon pehmeän poven suloisen tunteen ja tuon otsan ja nuo silmät,—niin, ja tuon sävelen…
Hän heltyy, silmä himmenee, hän tuntee itsensä yksinäiseksi, onnettomaksi, hänet valtaa ikävä ja kaipaus, hän tuntee tarvetta painaa päänsä johonkin hellään helmaan,—tuon tytön, joka tuossa veisaa niin heleästi, puhtaasti ja hartaasti ja jota kuullakseen toisetkin aina väliin vaikenevat—ei, ei hänen, vaan sen toisen, joka ojensi hänelle kätösensä ja joka sanoi: »Tervetuloa siis Kontojärven pappilaan!»—ja sitten pisti kätensä sen nuoren, kauniin miehen kainaloon… Ei, ei kukaan minusta välitä, minusta rumasta, punatukkaisesta.
Virsi oli tauonnut.
—Tuo oli minulle tuttu virsi, kuulin sitä usein lapsuudessani veisattavan.
—Sitä sanotaan meillä Haakmanni-vainaan virreksi. Meillä oli pappi sen niminen, joka sitä usein veisasi ja veisuutti.
—Se oli isäni.
—Oletteko te Haakmanni-vainaan poika? Antti poikako?
Iloisen hämmästyksen hyrähdys kävi läpi tuvan miehestä mieheen. Se epäluuloinen, kylmä ilme, joka oli heidän kasvojansa jäykistänyt, oli kadonnut ja ystävällinen liikutus ilmaantunut silmäkulmiin ja suupieliin.
—Täytyy ihan tulla uudelleen kättelemään,—ja isäntä antoi hänelle kättä ja sitten kaikki muut, vanha emäntä kädellä kummallakin ja leuka liikutuksesta vavisten; ja miehet jäivät lähemmä istumaan.
—No sattuupa somasti, että tulee ventovieraana taloon, ei tiedetä, kuka on ja mistä on, vanhan ystävän ainoa poika. Me oltiin toki niin hyvät tutut ja ystävät, ettei enää paremmat voi. Monet seurat kävi täällä pitämässä ja monet yöt nukkui tuossa samassa aitassa, missä tekin.