—Voi olla, niin kuin sanotte, herra laamanni, puhui Risto, että suomenkielen oikeuksiinsa pääsemisestä olisi seurauksena ruotsinkielen syrjäyttäminen ja että vaikeuksia, ehkäpä joitain vaarojakin voisi syntyä, mutta sellaisten näkökohtain täytyy kuitenkin väistyä sen ilmeisen vääryyden tieltä, että kokonaisen kansan lainkäyttö ja kaikki virallinen ja muu julkinen toiminta tapahtuu kielellä, jota kaikkein suurin osa tästä kansasta ei ymmärrä. Suomi lienee ja onkin aivan varmaan ainoa maa tässä maailmassa, jossa syytetty voidaan tuomita niin sanoakseni kuulematta.

—Herra maisteri, tässä maassa ei tuomita ketään häntä kuulematta, sanoi laamanni tehden kädellään puoleksi oikaisevan, puoleksi torjuvan liikkeen.

—Saavat ne usein puhua ja laverrella pitemmältä ja laajemmalta kuin olisi oikeastaan tarviskaan, asiainsa selvitykseksi, sanoi vallesmanni puhaltaen ylenkatseellisen savun piipustaan.

—Päätöksensä ja pöytäkirjansa saatuaan ei suomalainen talonpoika saa selkoa niiden ruotsinkielisestä sisällöstä ilman tulkkia tai kielenkääntäjää.

—Eivät ne niistä taitaisi saada selkoa, vaikka olisivat paperit kuinka monesti suomalaiset tahansa. Sihteerin apuun täytyisi ainakin näillä seuduin kaikkein suurimman osan turvautua.

—Mitä niiden sihteerien tulkitsemiseen tulee, puuttui nyt rovasti puheeseen,—voin kertoa tuoreen esimerkin siitä, miten ne välistä tulkitsevat ja miten talonpoika voi joutua pulaan papereineen. Mennä talvena yöpyi meillä kovassa pyryssä muuan ylimaan ukko, suksilla hiihtäen.—Minne matka? kysyin minä.—Helsinkiin, ja jos ei sieltä apua lähde, niin ehkä vielä edemmäksikin.—Mitä sinne?—Lakia luettamaan!— Eikö niitä osata lähempänä lukea?—O-osattaneen, osattaneen hyvinkin, mutta enpä usko heihin, meidän puolen osaajiin.—Näytäpäs! Katsotaanhan!… Se oli kihlakunnan oikeuden päätös jutussa, jonka ukko oli nostanut naapuriaan vastaan luvattomasta kaskeamisesta hänen maillaan. Ukko oli voittanut, mutta kun hän meni niitä, minkä sihteerin kanssa lienee mennyt, naapurilleen luettamaan, niin selittikin sihteeri, ukon uskon mukaan naapurin lahjoma, että päätös ei sisältänytkään sitä, mitä ukko oikeudessa oli luullut kuulleensa sen sisältävän. Toinen sihteeri selitti kyllä toisin, mutta naapuri uskoi ensimmäistä.

—Mahtoi antaa paperin vallesmannille, kyllä se olisi selvää tehnyt.

—Sitähän minäkin sanoin, mutta kun vallesmanni oli ollut vastapuolen asiamiehenä oikeudessa, ei ukko sanonut uskaltaneensa antaa papereitaan hänen haltuunsa, ennenkuin varmaan sai tietää, mitä niissä sanottiin.— Olisit mennyt papin luo, ennenkuin lähdit tämmöisiä taipaleita hiihtämään?—Ei koira koiran hännälle polje!—Ei siis muuta kuin ukko iskee sukset jalkaansa ja lähtee hiihtämään Helsinkiin, uskoen sieltä, itsestään senaatista, keisarin vierimmäisiltä miehiltä, löytävänsä puolueettomia herroja. Kirjoitin hänelle suomenkielisen, papillisella valalla vahvistetun todistuksen siitä, että hänen papereissaan sanoi, mitä sanoi. Ukko pisti sen taskuunsa, mutta lähti varmuuden vuoksi kuitenkin hiihtämään edelleen. En tiedä, lieneekö hän sieltä vihdoin löytänyt uskottavansa herrat.

—Ukko oli tyhmä tollo! sanoi vallesmanni.

—Epäilemättä hän olisi voinut viisaamminkin menetellä, sanoi Risto, mutta juttu kuvaa joka tapauksessa sitä riippuvaisuutta, missä meidän rahvaamme on virkamiehiinsä nähden ja millä epäluulolla se heitä katselee.