—Semmoista kyllä saattaa tapahtua, sanoi laamanni partaansa hivellen ja vähän häpeissään. Mutta joskin kerrottu tapaus on poikkeus, niin myönnettäköön kuitenkin kernaasti, että epäkohtia on olemassa. Mutta vielä suurempia syntyisi varmaankin siitä, jos tuomarien täytyisi päätöksiä tehdessään turvautua kielenkääntäjiin. Sitä, että meidät, joista hyvin suurin osa ei osaa suomenkieltä, pakotettaisiin sitä vanhoilla päivillä oppimaan ja käyttämään, joskin suomenkieli olisi tähän tarkoitukseen käytettävässä kunnossa tai siihen pian tulisi, sitä ei meiltä voitane kohtuudella vaatia.
Syntyi äänettömyys, ja laamanni kehoitti maistamaan.
Ei tarvinnut Anteron muuta kuin nähdä, millä kasvojen ilmeellä vallesmanni tarttui lasiinsa ja millä välinpitämättömyydellä, niinkuin olisi ollut kysymys jostain aivan lapsellisesta ja mahdottoman joutavasta asiasta, joka ei ainakaan häntä vähääkään liikuttanut, ruununvouti puhalteli savujaan ja niiden kiemurtelua katseli, ymmärtääkseen, miksi kansa herrojaan epäilee ja kuinka vähän ne kansan tarpeista ja mukavuudesta välittävät. Eikä hän milloinkaan luullut olleensa niin selvillä siitä, kuinka oikeassa Snellman on ja miksi hän niin tuimasti kirjoittaa ja puhuu. Tyhmä, moukka… Se se nyt sittenkin on virkamiehistön suhde kansaan.
Laamanni huomasi mielialan, joka ei ollut haihtunut kilistäessäkään ja suita sen johdosta ystävälliseen hymyyn kiristettäessä, ja hän kääntyi nuorten puoleen, jotka kaikki istuivat ikkunan alla olevalla puusohvalla:
—Muutoksia ja parannuksia, kun ne aikanaan ja sopivalla tavalla tehdään, ei tietysti kukaan vastusta eikä niiden tarpeellisuutta kiellä, ja tulevaisuus on ehkä saava aikaan niitä suuriakin tällä, niinkuin monella muullakin alalla. Mutta tätä nykyä ja valitettavasti arvatenkin vielä kauan eteenpäin ovat olot ja tulevat olemaan semmoiset, että on paras pysyttää suomenkieli siinä asemassa, mikä sillä on eikä edes puhuakaan muutoksista, ei edes niiden mahdollisuudestakaan.
Hän sanoi sen totisesti ja painavasti ja näytti puhuvan täydestä vakaumuksestaan.
—Ja miksi niin?
Äänessä, jolla Risto sen sanoi, ei ollut vähääkään kohteliaisuutta, ei vähääkään halua ymmärtää tai kuulla mahdollisia syitä tai pitää riittävinä saamiaan.
Laamannin otsan yli vaelsi pieni pilvi, ja hänen silmäluomensa viivähtivät muutaman hetken kauemmin kuin tavallista silmäin päällä, ennenkuin hän virkkoi totisesti ja tyynesti, ikäänkuin tahtoen näyttää, että hän oli näitä asioita kyllä miettinyt ja oli täysin vakuutettu kantansa oikeudesta.
—Ruotsinkieli on ainoa turvamme, sanoi hän, vanha varustus, jonka muurien takana meillä on ei ainoastaan myönnetty, mutta vannottu ja juhlallisesti vakuutettukin erikoisen elämisemme oikeus. Aika näyttää olevan semmoinen, että saamme säilyttää tämän vanhan siksi, että se on vanhaa, sillä tätä nykyä ei mitään kammota niinkuin mullistuksia, jopa vähimpiä muutoksiakin. Meidän velvollisuutemme itseämme ja kansamme tulevaisuutta kohtaan on tyytyä siihen, mitä meillä on, elää rauhassa, syrjässä ja hiljaisuudessa ja antaa maailman uskoa, että olemme, niinkuin pääasiassa olemmekin, tyytyväiset siihen, mitä meillä on, ja että meille on tapahtunut suuri armon ja oikeuden osoitus annettaessa sitä, mitä annettu on. Jos me sitä vastoin käymme vaatimaan uudistuksia ja muutoksia ja parannuksia, tullaan sitä ensiksikin pitämään ilmauksena tyytymättömyydestä oleviin oloihin ja toiseksi voidaan muutokset tehdä tavalla, joka ei meitä itseämme ehkä ollenkaan tyydytä ja joka ei salli meidän itsemme niihin mitään vaikuttaa. Kysymys kielestä voi laajeta kysymykseksi jostain aivan toisesta. Muurin läpi tai muurin yli voi tulla sisään semmoista parannusta ja täydennystä, jonka rinnalla se, mikä niiden sisällä nyt voi näyttää epäkohdalta ja puutteellisuudelta, on korkein onni ja täydellisyys. En lausuisi tätä mielipidettä näin varmasti vakuutettuna sen oikeudesta, jos se olisi ainoastaan omani, mutta minä olen kuullut niiltä, jotka seisovat tapahtumain alkulähteitä lähempänä kuin minä, omilta valtiomiehiltämme, Rehbinderiltä ennen muita, että ainoa tosi-isänmaallinen menettelytapa, jota voimme noudattaa maamme ja kansamme onneksi, on—parempia päiviä odottaessamme—pysyä niin rauhassa, niin hiljaisina, niin piilossa kuin mahdollista—joskaan ei edistyä niin ripeästi kuin ehkä itse tahtoisimme, niin ainakin olla taantumatta ja tyynessä resignatsionissa odottaa, mitä tuleva päivä on kantava helmassaan.