Tuleeko siitä milloinkaan mitään? Onko tämäkin vain touhua, niinkuin se Kalevala-innostus ja kansan uudistaminen sen avulla? Ovatko nämä muiden aatteet ja innostukset yhtä turhia kuin hänen omansa, yhtä ilmassa häilyviä?
Ja Antero sanoi, ettei hän voi ymmärtää, kuinka he saattavat, he muut, olla niin iloisia ja tyytyväisiä ja rauhallisia ja varmoja. Mutta he nauroivat hänen herkkämielisyydelleen ja alkoivat häntä siitä ahdistaa.
—Sinä siis todellakin annoit sen imponeerata itseesi? Mutta sehän luulee aina näkevänsä syvemmälle, aina ymmärtävänsä asiat paremmin kuin muut. Aina on sillä joku »jos», aina joku »mutta». Semmoinen Kukka-Kalle, joka häärii ja näpertelee esi-isiensä puutarhassa, sitä kylvää ja kastelee, mutta jättää peltonsa oman onnensa nojaan. Vaikeuksia, taisteluita? Mutta taistellaan sitten, voitetaan vastukset! Mitä sanoo Snellman—että ainoastaan uusi polvi, me—se on meidän tehtävä eikä heidän! Ei heidän avullaan, vaan heitä vastaan, heistä huolimatta. Saatpa nähdä, se on oleva ilon päivä, ja meidän silmämme on sen näkevä. Lue, heikkouskoinen, lue, Tuomas, mitä Saima taas kirjoittaa! Siinä on sinulle, siinä on laamannille, tytöillekin heidän koulustaan—meille kaikille.—Ja minä sanon sinulle—ne puhuivat vuorotellen toistensa suuhun, Robert, Lauri, Risto—meidän ei tarvitse mistään muusta välittää, mitään muuta ajatella, ei mitään surra, sillä meillä on oikeus ja meillä on tulevaisuus!
Ja mielellään antoi Antero vakuuttaa itseään, kävi jo itsekin muiden mukana kumoamaan omia epäilyksiään…
Luettiin Saimaa ja otettiin esille vanhoja vuosikertoja. Niissä oli todella kaikille jotain—oli Anterollekin hänen renessanssiaatteestaan, Suomen kansan vanhalle viisaudelle ja viljelykselle perustuvasta kirjallisuudesta ja taiteesta. Ja mitä luettiin, se ymmärrettiin nyt uudella tavalla, se oli elävää sanaa, ja Antero kuuli kaiken kuin Snellmanin äänellä sanotuksi, hänen omasta suustaan tulevaksi, eikä enää ajatellut vastaväitteitä eikä vastuksia eikä viivytyksiä.
Ne olivat ihania päiviä taas, ja aatteita vaihdettiin, ja aatteet avartuivat, ja oli taas niin suloista olla … kun vain Naimi olisi ollut enemmän mukana ja ottanut enemmän osaa. Ja Anterossa alkoi jotain kyteä ja jotain lämmitä, jotain viritä ja jotain soida—ja hänen piti poistua ja istuutua puutarhan penkille, edessään suvanto ja koski.
—Mitä te siinä istutte ja mietitte? Runoako? kuului ääni hänen takanaan sanovan.
Hän hypähti ylös ja riemastui. Naimi se puutarhan läpi kulki rantaan joitain vaatteita kantaen ja pyörähti menemään, ennenkuin Antero ehti mitään vastata.
Ja sinä iltana se syntyi, ja sinä yönä hän sen kirjoitti vanhassa pirtissä honkaisen pöydän päässä kesäisen yön valossa, pienen ikkunan ääressä, kun kaikki olivat menneet maata ja hän yksin valvoi.
Ja aamulla hän luki sen kokkomäellä, jonne nuoret olivat tulleet häntä saattamaan, hänen viimein päätettyään lähteä.