Leimahti vuorella aattehen soihtu ja loimonsa korpien kätköhön loi, nost' intohon mielemme tietäjän loihtu, ylt' ympäri huutonsa herätys soi:
»Nyt taistohon, voittohon, veikkoset nuoret, ylös, kansani, isien maa! Alas Vastusten vaskiset vuoret, valon kahlehet, katketkaa!»
—Se on vielä kesken—tämä on vain alku. Mutta se oli kaikista mainio, se oli tulkinnut heidän tunteensa, se oli vaikuttanut Ristoonkin:
—Enpä olisi luullut, että se sinulta niinkään sujuisi.
—Ole kansasi Tyrtaios! huudahti Lauri.
—Antakaa se minulle, pyysi Naimi ja sai paperin, johon runo oli kirjoitettu.
—Ja nytkö te siis todella menette? kysyi Kaarina.
—Teitä ei pitäisi vielä päästää,—mutta ainoastaan sillä ehdolla, että pian tulette takaisin.
Naimi, Naimi sen sanoi…
Ja kun Antero laskeutui polulle, joka harjun alta lähti metsän halki viemään Korpivaaran kirkolle, kuuli hän jälkeensä huudettavan: